VÖLVUUS JA NOITUUDEN OLEMUS

Kirjoittajana Minna

Noituus on kulkenut ihmiskunnan mukana vuosituhansien ajan. Se on muuttanut muotoaan, saanut uusia merkityksiä ja säilynyt silloinkin, kun sitä on pyritty tukahduttamaan. Sen historia kietoutuu luonnonuskontoihin, shamanistisiin perinteisiin, kansanuskoon ja ihmisen ikiaikaiseen pyrkimykseen ymmärtää näkyvän maailman rinnalla vaikuttavia näkymättömiä voimia. Pohjolan esikristillisessä maailmassa yksi näiden perinteiden tunnetuimmista hahmoista oli völva, nainen, joka harjoitti ennustamista, magiaa ja seidriä.

Völva oli noita, mutta kaikki noidat eivät olleet völvia. Völvuus liittyi tiettyyn kulttuuriseen ympäristöön, maailmankuvaan sekä maagisiin menetelmiin. Se ei ollut yleisnimitys kaikille magiaa harjoittaville naisille eikä myöskään pelkkä hengellinen identiteetti. Völvan asema rakentui hänen osaamisensa, toimintansa ja yhteisössä tunnustetun roolinsa varaan.

Nykyään, kun noituudesta on tullut yhä useammin henkilökohtaisen identiteetin ja henkisen itseilmaisun muoto, on aiheellista kysyä, mitä völvuus oikeastaan tarkoittaa. Mikä erottaa völvan muista noituuden harjoittajista? Mitä muinaisesta perinteestä tiedetään, mitä siitä voidaan rekonstruoida ja mikä on nykyajan harjoittajien omaa tulkintaa? Entä millä perusteella ihminen voi kutsua itseään völvaksi?

Näihin kysymyksiin vastaaminen edellyttää sekä historian tuntemusta että ymmärrystä siitä, mitä maagisen perinteen harjoittaminen käytännössä tarkoittaa.

Noituuden juuret ja völvan paikka pohjoisessa maailmassa

Shamanistiset ja luonnonuskonnolliset käsitykset kuuluvat ihmiskunnan vanhimpiin tunnettuihin uskonnollisiin ilmiöihin. Monissa niistä maailma ymmärretään elävänä kokonaisuutena, jossa ihmiset, eläimet, kasvit, henget, jumaluudet ja erilaiset voimat ovat keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Magia ei tällaisessa maailmankuvassa välttämättä ole luonnosta erillinen yliluonnollinen poikkeus, vaan yksi tapa olla vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa.

Ihmisten levittäytyessä eri puolille maailmaa kehittyi erilaisia uskonnollisia ja maagisia perinteitä. Niissä voidaan havaita samankaltaisia käsityksiä henkimaailmasta, esivanhempien merkityksestä, rituaalien voimasta sekä ihmisistä, joilla katsottiin olevan erityisiä kykyjä toimia näkyvän ja näkymättömän maailman välillä. Samankaltaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki nämä perinteet olisivat samaa uskontoa tai että niillä olisi yksi yhteinen, muuttumattomana säilynyt alkuperä.

Esikristillisessä Pohjolassa maaginen toiminta kuului osaksi laajempaa uskonnollista ja yhteiskunnallista kokonaisuutta. Jumalat, Jotunit, Disirit, esivanhemmat, erilaiset luonnonolennot yms. olivat osa maailmankuvaa, jossa ihmisen kohtalo ei ollut irrallinen ympäröivästä todellisuudesta. Ihminen eli suhteessa maailmaan, jonka tapahtumiin vaikuttivat sekä näkyvät että näkymättömät voimat.

Tässä maailmassa völva oli erityinen toimija. Häneen liitettiin ennustaminen, kohtalon tutkiminen ja maaginen työskentely. Muinaisskandinaavisissa lähteissä völvat esiintyvät naisina, joiden tietoa ja kykyjä saatettiin sekä arvostaa että pelätä. Heiltä haettiin vastauksia tulevaisuutta koskeviin kysymyksiin, mutta heidän toimintansa ei rajoittunut pelkkään ennustamiseen.

Seidr oli yksi niistä maagisista käytännöistä, joihin völvuus liittyi. Sen tarkkaa historiallista sisältöä ei tunneta kokonaisuudessaan, sillä säilyneet kirjalliset lähteet ovat katkelmallisia ja suurelta osin kristillisellä ajalla kirjoitettuja. Niistä voidaan kuitenkin tunnistaa piirteitä, jotka liittyvät esimerkiksi ennustamiseen, tietoisuuden muuttuneisiin tiloihin, maagiseen vaikuttamiseen ja kohtalon tarkasteluun.

Völvuuden ymmärtämiseksi onkin tarkasteltava paitsi yksittäisiä menetelmiä myös sitä maailmankuvaa, jossa ne saivat merkityksensä. Ilman tätä yhteyttä seidr muuttuu helposti kokoelmaksi harjoituksia, joiden alkuperäinen tarkoitus jää hämäräksi.

Völva oli noita, mutta noituus ei ollut yksi yhtenäinen perinne

Eurooppalaisen noituuden historiaa tarkasteltaessa on tärkeää ymmärtää, ettei noituus ole koskaan ollut yksi yhtenäinen uskonto tai maaginen järjestelmä. Eri alueilla tunnettiin erilaisia tietäjiä, parantajia, ennustajia ja maagisia toimijoita, joiden menetelmät ja maailmankuvat erosivat toisistaan.

Suomalaisessa perinteessä tunnettiin noita ja tietäjä, joiden osaamiseen kuuluivat esimerkiksi loitsut, syntysanat ja erilaiset menetelmät vaikuttaa sairauksiin, ihmisiin tai ympäröivään maailmaan. Saamelaisessa perinteessä noaidi toimi oman uskonnollisen ja kulttuurisen järjestelmänsä puitteissa. Muinaisskandinaavinen völva puolestaan liittyi pohjoisgermaaniseen maailmankuvaan ja siinä tunnettuun maagiseen toimintaan.

Näiden perinteiden välillä voidaan nähdä yhtäläisyyksiä, mutta niiden erilaisuutta ei pidä häivyttää.

Se, että eri kulttuureissa tunnetaan henkimatkoja, ennustamista, loitsuja tai henkien kanssa työskentelyä, ei tee kaikista näitä menetelmiä käyttävistä ihmisistä völvia. Völvuus ei ole yleisnimitys shamanistiselle toiminnalle, vaan se kuuluu tiettyyn historialliseen ja kulttuuriseen yhteyteen.

Samoin on syytä erottaa völvuus myöhemmin Euroopassa kehittyneestä kristillisestä noitakäsityksestä.

Kristinuskon levitessä vanhoja jumaluuksia ja maagisia käytäntöjä alettiin tulkita uuden uskonnollisen maailmankuvan kautta. Erityisesti keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa noidasta muodostui kristillisessä demonologiassa hahmo, joka oli tehnyt liiton paholaisen kanssa, osallistui noitasapatteihin, kykeni lentämään ja muuttamaan muotoaan sekä harjoitti vahingollista magiaa.

Tämä noitakuva ei kuitenkaan ole sama asia kuin esikristillinen völvuus. Noitaoikeudenkäyntien kuvaukset kertovat ennen kaikkea siitä, millaiseksi noituus kristillisessä Euroopassa ymmärrettiin ja millaisia tekoja noidiksi syytettyihin ihmisiin liitettiin.

Völvuuden historiallisia juuria ei siis pidä etsiä kristillisestä paholaisuskosta eikä myöskään olettaa, että kaikki myöhemmät noituuteen liitetyt käsitykset olisivat kuuluneet muinaiseen seidriin.

Seidr ei ole vain menetelmä vaan osa maailmankuvaa

Nykyisessä henkisessä kulttuurissa erilaisia maagisia menetelmiä käsitellään usein toisistaan irrallisina tekniikoina. Ihminen voi opetella henkimatkaamista, ennustamista, loitsimista tai rituaalien suorittamista ilman, että hän perehtyy syvemmin siihen perinteeseen, josta menetelmät ovat peräisin.

Seidrin kohdalla tällainen lähestymistapa on ongelmallinen.

Seidr ei ole vain menetelmä, jonka voi irrottaa muinaisskandinaavisesta maailmankuvasta ja sijoittaa sellaisenaan mihin tahansa uskonnolliseen tai maagiseen järjestelmään. Sen ymmärtäminen edellyttää perehtymistä niihin käsityksiin, joiden varaan pohjoisen maailman todellisuus rakentui.

Yggdrasil, yhdeksän maailmaa, Nornat, Orlog, jumaluudet, henkiolennot ja ihmisen suhde kohtaloon muodostavat käsitteellisen ympäristön, jonka kautta nykyinen seidrin harjoittaja voi jäsentää työskentelyään. Kaikkien näiden käsitteiden tarkkaa historiallista suhdetta seidriin ei kuitenkaan tunneta, joten niiden muodostama kokonaisuus on osittain myös nykyajan rekonstruktiota.

Erityisesti kohtalon ymmärtäminen on keskeistä siinä völvuuden tulkinnassa, jossa ihminen nähdään osana jatkuvasti rakentuvaa tapahtumien, tekojen ja seurausten verkostoa. Tällaisessa maailmankuvassa kohtalo ei välttämättä tarkoita ennalta määrättyä tulevaisuutta, jota ihminen ei voi muuttaa. Se voidaan ymmärtää pikemminkin menneisyyden, nykyhetken ja mahdollisten tulevaisuuksien välisenä suhteena, jossa jokainen teko vaikuttaa siihen, mitä seuraavaksi voi tapahtua.

Völvan tehtävä ei tällöin ole ainoastaan nähdä tulevaa, vaan ymmärtää niitä yhteyksiä ja vaikutuksia, joiden kautta tulevaisuus rakentuu.

Tämä erottaa syvällisen kohtalotyöskentelyn pelkästä tulevaisuuden ennustamisesta. Ennustaminen voi antaa vastauksen yksittäiseen kysymykseen, mutta kohtalon tarkasteleminen edellyttää laajempaa ymmärrystä siitä, miten asiat liittyvät toisiinsa.

Noituuden romantisointi ja völvuuden muuttuminen identiteetiksi

Nykyajan noituudessa on tapahtunut huomattava käsitteellinen muutos. Noidasta on tullut yhä useammin henkilökohtainen identiteetti, jonka omaksuminen ei välttämättä edellytä minkään tietyn maagisen perinteen harjoittamista.

Noituuteen yhdistetään esimerkiksi luonnonläheisyys, yrttien kerääminen, kristallit, tarot, vuodenaikajuhlat ja erilaiset henkiset harjoitukset. Monet näistä voivat olla merkityksellisiä käytäntöjä, mutta ne eivät automaattisesti muodosta historiallista noitaperinnettä.

Sama ilmiö näkyy myös völvuuteen kohdistuvassa kiinnostuksessa.

Völvan hahmo on kiehtova. Hän edustaa muinaista viisautta, itsenäisyyttä, maagista voimaa ja yhteyttä näkymättömään maailmaan. Ei ole vaikea ymmärtää, miksi tällainen hahmo vetoaa ihmisiin, jotka etsivät vaihtoehtoa nykyajan uskonnollisille tai yhteiskunnallisille rooleille.

Mutta völvuuden romantisointi voi johtaa siihen, että historiallisesta maagisesta toimijasta tulee ennen kaikkea symbolinen identiteetti. Tällöin völvuus voidaan ymmärtää naisellisen voiman ilmentymäksi, arkkityypiksi tai henkilökohtaiseksi kutsumukseksi ilman, että siihen liittyy varsinaista seidrin harjoittamista.

Tässä on kuitenkin käsitteellinen ongelma.

Jos völvuus tarkoittaa yhtä aikaa muinaista ennustajaa, luonnonläheistä naista, jumalattarien palvojaa, henkistä opettajaa ja ketä tahansa, joka kokee itsessään völvan arkkityypin, mitä sana lopulta enää kertoo?

Völvuuden ei tarvitse olla kaikille samanlaista, mutta sen pitäisi silti tarkoittaa jotakin tunnistettavaa.

Völva ei ole vain mielikuva siitä, millainen ihminen haluaisi olla. Völvuus on myös sitä, mitä ihminen tekee, mitä hän osaa ja millaiseen perinteeseen hänen toimintansa perustuu.

Tieto ei ole sama asia kuin taito

Yksi maagisen harjoittamisen keskeisimmistä kysymyksistä liittyy tiedon ja osaamisen väliseen suhteeseen.

Ihminen voi lukea kymmeniä kirjoja seidristä, tuntea Eddojen kertomukset, opetella jumalten nimet ja osata selittää muinaisskandinaavisen maailmankuvan käsitteitä. Se ei kuitenkaan vielä tarkoita, että hän osaisi harjoittaa seidriä. Vastaavasti ihminen voi harjoittaa erilaisia maagisia menetelmiä vuosien ajan ymmärtämättä niiden historiallista taustaa tai sitä, millaisiin käsityksiin ne perustuvat.

Kumpikaan yksinään ei muodosta erityisen vahvaa perustaa völvuudelle.

Tieto antaa mahdollisuuden ymmärtää, mitä tehdään ja miksi. Harjoittaminen puolestaan antaa mahdollisuuden soveltaa opittua, arvioida kokemuksia ja kehittää taitoja. Seidrin oppiminen edellyttää molempia.

Tähän liittyy myös kysymys siitä, mitä maagisella osaamisella tarkoitetaan. Perinteiden sisällä osaamista voidaan arvioida esimerkiksi harjoittajan kyvyllä toteuttaa rituaaleja, tulkita kokemuksiaan, käyttää menetelmiä tarkoituksenmukaisesti ja toimia vastuullisesti erilaisissa tilanteissa.

Maagisten vaikutusten olemassaoloa ei kuitenkaan voida pitää itsestään selvänä tai samalla tavalla todennettuna kuin tavallisia käytännön taitoja. Siksi on tärkeää erottaa toisistaan harjoittajan oma kokemus, perinteen sisäinen käsitys toimivuudesta ja ulkopuolisesti osoitettavissa olevat vaikutukset.

Völvuuden harjoittaminen ei myöskään ole sama asia kuin yksittäisten menetelmien kerääminen. Se, että ihminen osaa käyttää riimuja, ei yksin tee hänestä völvaa. Eikä myöskään henkimatkaaminen, galdrien laulaminen tai osallistuminen korkean istuimen seremoniaan. Nämä voivat kuulua nykyiseen seidrin harjoittamiseen, mutta niiden merkitys syntyy vasta osana laajempaa osaamista ja ymmärrystä.

Opettaminen, vastuu ja tiedon välittäminen

Perinteisissä maagisissa järjestelmissä tietoa ei välttämättä ole jaettu kaikille samalla tavalla tai samassa vaiheessa. Oppiminen on voinut edellyttää pitkäaikaista harjoittelua, kokemusta ja opettajan luottamusta.

Nykyisessä tietoyhteiskunnassa tällaista ajattelua saatetaan pitää elitistisenä tai tarpeettomana salailuna. Kaiken tiedon oletetaan olevan kaikkien saatavilla, ja jokaisella katsotaan olevan oikeus oppia mitä tahansa. Mutta oikeus etsiä tietoa ei tarkoita, että ihminen olisi automaattisesti valmis ymmärtämään tai soveltamaan kaikkea löytämäänsä.

Seidrin kaltaisessa perinteessä, jossa harjoittaminen voi sisältää voimakkaita rituaalisia ja psykologisia kokemuksia, opettajan vastuulla on arvioida, millaisia valmiuksia oppilaalla on ja miten harjoittaminen etenee turvallisesti. Tiedon jakamisen rajoittamisen ei kuitenkaan pitäisi perustua opettajan tarpeeseen korostaa omaa erityisyyttään tai asemaansa. Salaisuus ei itsessään tee tiedosta arvokasta, eikä suljettu perinne automaattisesti tarkoita korkeatasoista osaamista. Opettajan auktoriteetin pitäisi rakentua tiedolle, kokemukselle ja kyvylle kantaa vastuuta opetuksestaan.

Erityisen ongelmalliseksi tilanne muuttuu silloin, kun vasta vähän aikaa seidriä harjoittanut ihminen alkaa opettaa sitä muille esiintyen perinteen asiantuntijana.

Kyse ei ole siitä, etteikö aloittelija voisi jakaa kokemuksiaan tai kertoa oppimastaan. Kyse on siitä, missä vaiheessa omien kokemusten jakaminen muuttuu opetukseksi ja millaista vastuuta opettajan asema tuo mukanaan.

Osaamisen, vastuun ja opetuksesta perittävän korvauksen pitäisi olla keskenään oikeassa suhteessa.

Mitä suuremman asiantuntijan aseman ihminen itselleen ottaa, sitä suurempi vastuu hänellä on myös ymmärtää oman osaamisensa rajat.

Nöyryys ei tarkoita itsensä pienentämistä

Maagisessa harjoittamisessa nöyryys ymmärretään toisinaan väärin. Sen ajatellaan tarkoittavan vaatimattomuutta, oman osaamisen vähättelyä tai sitä, ettei ihminen saisi sanoa tietävänsä jotakin muita paremmin. Todellinen nöyryys ei kuitenkaan ole tätä. Se on kykyä tunnistaa sekä oma osaamisensa että sen rajat.

Pitkään seidriä harjoittanut ihminen voi aivan perustellusti tietää ja osata enemmän kuin vasta-alkaja. Tämän tosiasian tunnustaminen ei ole elitismiä, eikä kaikkien ihmisten yhtäläinen arvo tarkoita sitä, että kaikilla olisi yhtäläiset tiedot ja taidot. Toisaalta vuosikymmentenkään kokemus ei tee ihmisestä erehtymätöntä.

Pitkä harjoittamishistoria voi tuoda syvällistä ymmärrystä, mutta se voi myös johtaa siihen, että omat käsitykset muuttuvat niin itsestään selviksi, ettei niitä enää kyseenalaisteta. Siksi tiedonjano, kriittinen ajattelu ja valmius tarkastella omia käsityksiä ovat yhtä tärkeitä kokeneelle völvalle kuin aloittelijalle. Erityisesti maagisessa maailmassa, jossa kokemukset ovat usein henkilökohtaisia ja vaikeasti ulkopuolisesti todennettavia, on tärkeää erottaa toisistaan se, mitä tiedämme, mitä uskomme ja mitä olemme kokeneet.

Oma kokemus voi olla ihmiselle merkityksellinen ilman, että siitä täytyy tehdä kaikkia muita koskeva totuus.

Völvuus ei ole muuttumaton muinaisjäänne

Historiallisen perinteen kunnioittaminen ei tarkoita, että sitä pitäisi yrittää jäljitellä muuttumattomana. Emme elä viikinkiajalla, eikä nykyinen yhteiskuntamme vastaa sitä maailmaa, jossa historialliset völvat toimivat. Myöskään käytettävissämme oleva tieto ei riitä palauttamaan muinaista seidriä täydellisenä ja muuttumattomana kokonaisuutena. Nykyinen seidr on väistämättä osittain rekonstruoitua, osittain tulkittua ja osittain nykyisten harjoittajien kokemusten kautta kehittynyttä. Tämä ei kuitenkaan tee siitä automaattisesti merkityksetöntä.

Perinteet ovat aina muuttuneet. Niihin on omaksuttu uusia vaikutteita, vanhoja menetelmiä on sovellettu uusiin olosuhteisiin ja osa käytännöistä on kadonnut kokonaan. Ratkaisevaa on se, ymmärtääkö harjoittaja, mikä hänen työskentelyssään perustuu historiallisiin lähteisiin, mikä myöhempään perinteeseen ja mikä hänen omaan tulkintaansa.

Esimerkiksi riimujen käyttö nykyisessä ennustamisessa on osittain modernia. Riimujen historiallinen käyttö kirjoitusmerkkeinä tunnetaan hyvin, mutta niiden nykyisten ennustusjärjestelmien yksityiskohtia ei voida sellaisinaan palauttaa viikinkiajalle. Tämä ei tarkoita, etteikö nykyajan harjoittaja voisi käyttää riimuja ennustamiseen. Se tarkoittaa vain sitä, että hänen pitäisi tietää, milloin hän käyttää historiallisesti tunnettua menetelmää ja milloin modernia tulkintaa.

Sama koskee muitakin seidriin nykyään liitettyjä menetelmiä.

Perinnettä voi kehittää, mutta kehittämistä ei tarvitse perustella keksimällä sille muinaista alkuperää.

Perinteen kunnioittaminen ei tarkoita menneisyyden toistamista, vaan sen ymmärtämistä.

Völvuus osana elämää

Ehkä yksi olennaisimmista eroista völvuuden ja nykyisen henkisen harrastamisen välillä liittyy siihen, millainen asema harjoittamisella on ihmisen elämässä. Monille henkisyys on erillinen elämänalue. Sille varataan aikaa, osallistutaan kursseille, tehdään harjoituksia ja palataan sen jälkeen tavalliseen arkeen.

Völvuuden voi kuitenkin ymmärtää myös toisin.

Se ei ole vain jotakin, mitä tehdään rituaalissa, vaan tapa tarkastella maailmaa, ihmisten välisiä suhteita, tekojen seurauksia ja omaa paikkaa osana suurempaa kokonaisuutta. Tällöin seidr ei rajoitu seremonioihin tai yksittäisiin maagisiin menetelmiin. Sen maailmankuva voi vaikuttaa siihen, miten ihminen tekee päätöksiä, suhtautuu vastuuseen, tulkitsee tapahtumia ja ymmärtää oman toimintansa seurauksia.

Tämä ei tarkoita, että jokaisesta arkisesta tapahtumasta pitäisi etsiä maagisia merkityksiä tai että kaikkea elämässä pitäisi selittää näkymättömien voimien kautta. Päinvastoin kyky erottaa tavalliset syy-seuraussuhteet omista maagisista tulkinnoista, on tärkeä osa tasapainoista harjoittamista. Völvuuden ei tarvitse olla jatkuvaa rituaalien suorittamista. Se voi olla vuosien aikana rakentunutta ymmärrystä, joka vähitellen sulautuu osaksi ihmisen tapaa elää.

Silloin harjoittamisen ja muun elämän välinen raja alkaa menettää merkitystään.

Mitä völvuus lopulta tarkoittaa?

Völvuus ei ole yksiselitteinen käsite, eikä sille voida muodostaa täydellistä määritelmää pelkästään historiallisten lähteiden perusteella.

Muinaisskandinaaviset lähteet kertovat meille jotakin siitä, millaisina völvat nähtiin ja millaisia tehtäviä heihin liitettiin. Ne eivät kuitenkaan tarjoa valmista opetussuunnitelmaa tai yksityiskohtaista kuvausta siitä, kuinka völvaksi tultiin. Nykyajan harjoittajien on siksi väistämättä rakennettava omaa ymmärrystään historiallisen tiedon, perinteen tulkinnan ja käytännön kokemuksen pohjalta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että völvuus voisi olla mitä tahansa.

Jos völvuudella tarkoitetaan muinaisskandinaaviseen perinteeseen pohjautuvaa maagista harjoittamista, sen pitäisi säilyttää tunnistettava yhteys tähän perinteeseen. Muuten kyse on jostakin muusta, vaikka harjoittaja kokisi völvan hahmon itselleen merkitykselliseksi.

Völvan ei tarvitse jäljitellä muinaista esikuvaansa ulkoisesti eikä hänen tarvitse elää menneisyydessä. Hänen ei myöskään tarvitse omaksua kaikkia muinaisskandinaavisia uskonnollisia käsityksiä kirjaimellisina totuuksina. Mutta hänen pitäisi tietää, mitä hän harjoittaa, miksi hän harjoittaa sitä ja millaisesta perinteestä hänen menetelmänsä ovat peräisin. Hänen pitäisi myös ymmärtää, että osaaminen rakentuu ajan, harjoittelun ja kokemuksen myötä. Se ei synny pelkästä kutsumuksen tunteesta eikä siitä, että ihminen ottaa käyttöönsä jonkin nimityksen.

Lopulta kysymys ei ehkä olekaan siitä, kuka saa kutsua itseään völvaksi, vaan siitä, mitä nimityksellä halutaan ilmaista. Onko se henkilökohtainen identiteetti, hengellinen ihanne vai kuvaus todellisesta harjoittamisesta ja osaamisesta? Nämä eivät välttämättä sulje toisiaan pois, mutta niitä ei myöskään pitäisi sekoittaa keskenään.

Völvuus ei ole vain sitä, millaiseksi ihminen itsensä kokee, vaan myös sitä, millaiseksi hän on vuosien aikana kasvanut, mitä hän on oppinut ja miten hän osaamistaan käyttää.

Eikä tämä kasvu pääty siihen, että ihminen alkaa kutsua itseään völvaksi. Ehkä päinvastoin. Sillä mitä enemmän ihminen oppii, sitä selvemmin hän yleensä ymmärtää, kuinka paljon on vielä sellaista, mitä hän ei tiedä. Ja ehkä juuri siinä on yksi völvuuden olennaisimmista piirteistä: kyvyssä kulkea näkyvän ja näkymättömän rajamailla kadottamatta ymmärrystä siitä, missä tieto päättyy ja tulkinta alkaa.

Julkaistu ensimmäisen kerran 13.4.2017