TALO, JOKA RUOKKI NÄLKÄÄ

Kirjoittajana Minna

Völva tiesi talosta tarpeeksi jo ennen kuin astui sisään.

Talon rakentanut mies kuoli jo kauan sitten, mutta hän ei koskaan lähtenyt talosta.

Eläessään hänellä oli kaksi nälkää, joista kumpikaan ei tullut kylläiseksi. Alkoholi ja pelaaminen. Ne söivät rahaa, aikaa ja ihmisiä hänen ympäriltään, mutta ennen kaikkea ne söivät häntä itseään. Kun ruumis lopulta kuoli, jokin muu jäi.

Sellaisista vainajista puhuttiin ennen eri nimillä. Levottomista kuolleista, paikkaan sidotuista hengistä, joskus tarrahengistä. Noituudessa ajatellaan toisinaan, ettei tällainen henki välttämättä edes ymmärrä olevansa kuollut samalla tavalla kuin elävät ymmärtävät kuoleman. Se jää siihen, mihin se on eläessään sitonut itsensä: taloon, esineeseen, ihmiseen, vihaan, häpeään tai sammumattomaan tarpeeseen. Eikä se välttämättä luo ihmisessä mitään uutta. Paljon helpompaa on löytää se, mikä ihmisessä jo on, ja painaa siitä.

Tässä talossa se oli nälkä.

Rakentajan leski jäi taloon hänen jälkeensä. Vanhemmiten hänen tarpeensa hallita kaikkea ympärillään kasvoi lähes sietämättömäksi. Hän vartioi omia asioitaan, mutta vielä tarkemmin muiden. Kuka teki, mitä teki, miksi teki ja kenelle puhui. Kaiken piti kulkea hänen kauttaan. Ehkä se oli hänen oma särönsä. Ehkä talo vain oppi nopeasti, mistä kohdasta häntä piti koskettaa.

Lesken jälkeen taloon tuli vuokralaisia.

Ensimmäisessä nälkä löysi seksin. Mies kulki alasti ikkunoiden edessä, vaihtoi sisaresta toiseen ja siitä kolmanteen ja yritti lopulta iskeä suunnilleen kaikkea, mikä liikkui ja hengitti. Rajat katosivat vähitellen, aivan kuin mikään määrä huomiota, halua tai valloituksia ei olisi enää riittänyt.

Seuraavassa nälkä löysi tavarat.

Ostaminen alkoi ensin melkein huomaamatta. Sitten tavaraa tuli enemmän kuin sitä ehti käyttää, järjestää tai edes avata. Lopulta talo alkoi täyttyä. Huoneet, nurkat ja käytävät. Ostaminen muuttui hamstraamiseksi, hamstraaminen kaaokseksi ja kaaos vähitellen tavaksi elää. Talo nieli tavaraa samalla pohjattomalla ruokahalulla, jolla sen rakentaja oli aikanaan niellyt alkoholia ja pelaamista.

Kolmannessa se löysi pelon.

Epäluulo kasvoi vainoharhaksi. Tavalliset tapahtumat alkoivat merkitä jotakin muuta, katseiden taakse ilmestyi tarkoituksia ja sattumien väliin yhteyksiä. Lopulta ihminen ei enää pystynyt erottamaan, mikä uhka oli todellinen ja mikä ei. Hän päätyi hoitoon.

Viimeisessä perheessä talo palasi vanhaan tuttuunsa.

Ensin mies löysi alkoholin. Sitten vaimo. Lopulta myös hänen äitinsä. Aivan kuin sama jano olisi kiertänyt ihmisestä toiseen ja etsinyt aina seuraavan suun, jonka kautta juoda.

Eikä talo tarvinnut aina päihteitä.

Yhdessä sen omistaneista ihmisistä se löysi tarpeen tulla nähdyksi ja hyväksytyksi. Remontin edetessä tarve paisui suhteettomaksi. Huomiota piti saada jatkuvasti, kiitosta jokaisesta tehdystä asiasta, vahvistusta omalle merkitykselle. Lopulta hän kiersi melkein ovelta ovelle hakemassa sitä, samalla kun kaikkein lähimpänä oleva ihminen jäi yhä uudelleen hänen tarpeidensa alle.

Sama kuvio toistui eri ihmisissä niin monta kertaa, ettei sitä enää voinut olla näkemättä.

Henki ei tehnyt ihmisistä jotakin, mitä nämä eivät ennestään olleet.

Se löysi heistä nälän.

Völva tiesi rakentajan. Alkoholin, pelaamisen ja kuoleman. Hän tiesi lesken ja tämän vuosien mittaan lähes pakonomaiseksi kasvaneen tarpeen hallita kaikkea ympärillään. Hän tiesi vuokralaisista, seksistä, tavarasta, pelosta ja alkoholista. Hän tiesi myös nykyisestä omistajasta ja siitä, mitä tälle tapahtui aina, kun talossa vietetyt tunnit muuttuivat päiviksi.

Mutta kertomukset olivat kertomuksia.

Niiden perusteella ei saanut koskaan päättää, mitä talossa oli.

Siksi hän ei ottanut sauvaa esiin tullessaan pihaan.

Hän jäi seisomaan hetkeksi tien reunaan. Talo näytti tavalliselta. Se oli ehkä kaikkein epämiellyttävin asia siinä. Ei mustia ikkunoita, ei vinoja seiniä, ei kuolleita puita eikä mitään muutakaan, minkä tarinat mielellään antavat pahoille paikoille tunnusmerkiksi. Piha kaipasi työtä ja rakennus remonttia, mutta siinä kaikki.

Hän kiersi ensin tontin.

Hitaasti, pysähdellen.

Ei etsimässä rakentajaa vaan niitä, jotka olivat olleet siinä ennen häntä.

Paikalla oli oma väkensä. Maalla oli aina ollut. Talot tulivat myöhemmin, ihmiset vielä myöhemmin, vaikka ihmisillä oli omituinen taipumus ajatella järjestyksen olevan päinvastainen. Völva jätti pienen antimen syrjemmälle pihan reunaan ja tervehti paikan väkeä. Niitä, joiden kanssa ei ollut mitään syytä riidellä vain siksi, että ihmisten rakentaman talon sisällä oli jotakin, mikä ei osannut lähteä.

Mitään vihamielistä ei vastannut.

Se oli ensimmäinen asia, jonka hän halusi tietää.

Maa ei ollut sairas.

Paikka ei ollut paha.

Ongelma oli talossa.

Sisälle astuessaan hän pysähtyi kynnykselle.

Hän ei tuntenut kylmää henkäystä eikä nähnyt varjoa vilahtavan portaissa. Mikään ei koskettanut hänen olkapäätään. Ilmassa ei ollut edes sitä painostavaa tunnetta, josta ihmiset kummitustaloista puhuivat.

Ensimmäinen tunne oli paljon arkisempi.

Hän halusi kahvia.

Ajatus tuli niin tavallisena, ettei hän kiinnittänyt siihen ensin huomiota. Hän laski tavaransa eteiseen, riisui takkinsa ja ajatteli uudelleen kahvia. Sitten tupakkaa, vaikka hän ei polttanut.

Hän hymähti.

"No niin."

Talo ei vastannut.

Hän kulki huoneet läpi koskematta mihinkään. Keittiöstä olohuoneeseen, makuuhuoneisiin, portaisiin, yläkertaan ja takaisin alas. Hän pysähtyi kohtiin, joissa tunne muuttui, mutta mitään yksittäistä keskusta ei löytynyt. Ei huonetta, jossa olisi ollut enemmän kuin toisessa. Ei komeroa, johon vainaja olisi vetäytynyt. Ei vanhaa esinettä, jonka ympärille kaikki olisi kiertynyt.

Se ärsytti häntä.

Ja heti ärsytyksen jälkeen hän huomasi sen.

Tarpeen löytää.

Tarpeen onnistua.

Hän pysähtyi portaiden alapäähän ja puristi kaidetta.

Ajatus oli ilmestynyt hänen mieleensä aivan luonnollisesti:

Minä löydän sinut kyllä.

Sitä seurasi toinen.

Minä olen tehnyt tätä niin kauan, ettet sinä minulta piiloudu.

Völva päästi kaiteesta irti.

"Sinä olet nopea", hän sanoi.

Jossakin talon rakenteissa rasahti.

Vanha talo, hän ajatteli automaattisesti.

Sitten hän hymyili itselleen.

Tietenkin vanha talo rasahteli. Kaikki eivät olleet merkkejä. Jos alkoi pitää jokaista ääntä vastauksena, keskusteli pian oman mielensä kanssa eikä minkään muun.

Hän haki tavaransa eteisestä.

Illan hämärtyessä hän asetti istuimensa talon keskimmäiseen huoneeseen. Ei paikkaan, joka tuntui voimakkaimmalta, koska sellaista ei ollut, vaan kohtaan, josta talo levittäytyi mahdollisimman tasaisesti hänen ympärilleen.

Hän otti sauvan käteensä.

Sitten hän aloitti seidrin.

Hän istui ja antoi hengityksen tasaantua. Hän ei lähtenyt pakottamaan näkyä eikä kutsunut vainajaa heti nimeltä. Ensin hänen täytyi kuunnella. Antaa tavallisen maailman hiljentyä sen verran, että sen alta saattoi erottaa jotakin muuta.

Sitten hän alkoi galdrata.

Galdr ei ollut kaunis.

Sen ei kuulunutkaan olla.

Sama ääni toistui niin kauan, että sanat menettivät tavallisen merkityksensä. Hengitys löysi rytmin. Huoneen rajat alkoivat tuntua vähemmän tärkeiltä. Sauva hänen kädessään piti hänet siinä, missä hänen pitikin olla, tässä talossa, tässä ruumiissa, tässä työssä.

Hän ei yrittänyt nähdä mitään.

Näkemisen pakottaminen oli varmin tapa nähdä juuri sitä, mitä odotti näkevänsä.

Hän istui.

Kuunteli.

Odotti.

Ensimmäisenä tuli jano.

Sitten levottomuus.

Ajatus siitä, että pitäisi nousta. Tarkistaa puhelin. Käydä keittiössä. Tehdä jotakin hyödyllistä. Aloittaa jo varsinainen työ.

Hän jatkoi.

Levottomuus muuttui ärtymykseksi.

Mitä helvettiä minä tässä istun?

Sauva pysyi hänen kädessään.

Sitten tuli toinen tunne.

Ei hänen.

Tai ehkä juuri hänen, mutta tavalla, jolla oma tunne voi muuttua vieraaksi, kun jokin ottaa siitä kiinni ja vetää sen liian suureksi.

Minun täytyy saada tämä onnistumaan.

Siinä se oli.

Ei alkoholi.

Ei pelaaminen.

Ei seksi, tavara eikä pelko.

Hänen nälkänsä oli osaaminen.

Tarve tietää, nähdä, ymmärtää ja hallita tilanne loppuun saakka. Tarve olla se ihminen, joka kutsuttiin paikalle silloin, kun muut eivät enää tienneet mitä tehdä. Hän oli pitänyt sitä pitkään velvollisuudentuntona. Suurimmaksi osaksi se sitä olikin.

Mutta jokaisella voimalla oli varjonsa.

Ja talo oli löytänyt hänen omansa.

Völva vaikeni.

Hiljaisuus putosi huoneeseen niin äkillisesti, että korvissa soi.

"Et sinä tarvitse riippuvaisia ihmisiä", hän sanoi pimeälle talolle.

"Sinä tarvitset vain ihmisen, joka tarvitsee jotakin liikaa."

Jossakin yläkerrassa kolahti.

Tällä kertaa hän ei selittänyt ääntä itselleen eikä myöskään pitänyt sitä vastauksena.

Hän vain odotti.

Ja silloin hän näki.

Ei miestä.

Talon.

Ei sellaisena kuin se oli nyt, vaan kerroksina. Työn jäljet rakenteissa. Seinät, joita oli nostettu. Laudat, joita oli mitattu. Naulat, joita oli lyöty. Miehen tahto oli kulkenut hänen käsistään siihen, mitä hän rakensi, vuosien työn mukana.

Silloin völva ymmärsi, miksi hän ei ollut löytänyt henkeä mistään.

Se ei ollut huoneessa.

Se ei ollut portaissa.

Se ei ollut kellarissa eikä esineessä.

Hän laski kämmenensä lattialle.

Lattia tuntui viileätä.

Mies oli rakentanut talon.

Hänen kätensä olivat nostaneet seiniä. Hänen mittansa, virheensä, korjauksensa ja työnsä olivat rakenteissa. Hän oli eläessään sitonut itseään tähän paikkaan vuosi vuodelta, lauta laudalta ja naula naulalta. Kuollessaan hän ei ollut jäänyt yhteen huoneeseen kummittelemaan.

Hän oli jäänyt siihen, minkä oli tehnyt.

"Sinä et ole talossa", völva kuiskasi.

Sauvan alla lattia rasahti.

"Sinä pidät itseäsi talona."

Silloin jokin muuttui.

Ei lämpötila. Ei valo.

Talon huomio kääntyi häneen.

Hän tunsi sen niin varmasti, ettei tarvinnut nähdä mitään.

Ja samalla hänen sisällään nousi aivan järjetön, lähes riemukas varmuus.

Nyt minä sain sinut.

Völva tarttui sauvaansa tiukemmin.

Voima nousi vatsasta rintaan. Hän tiesi täsmälleen, mitä tekisi. Hän pakottaisi sen esiin. Hän repisi sen irti rakenteista. Hän näyttäisi sille, ettei vuosikymmeniä kuolleena ollut mies määrännyt tässä talossa enää yhtään mitään.

Ajatus tuntui hyvältä.

Liian hyvältä.

Hänen sormensa löystyivät sauvan ympäriltä.

"Ei", hän sanoi.

Voimantunne katosi hetkeksi.

Sitten se palasi vielä suurempana.

Sinä pystyt tähän.

"Tiedän."

Sinä olet voimakkaampi.

Völva sulki silmänsä.

"Sillä ei ole merkitystä."

Se oli vaikeampi lause sanoa kuin hän olisi halunnut myöntää.

Jokin hänen sisällään halusi voittaa. Ei vapauttaa taloa. Ei auttaa kuollutta jatkamaan matkaansa.

Voittaa.

Ja juuri sitä talo ruokki.

Völva laski sauvan hetkeksi poikittain syliinsä.

"Minä näen sinut", hän sanoi. "Ja minä näen nyt myös itseni."

Hiljaisuus.

"Et saa siitä ruokaa."

Ensimmäistä kertaa talo tuntui vetäytyvän.

Vain vähän.

Mutta tarpeeksi.

Völva nousi.

Nyt hän tiesi, ettei hänen tarvinnut etsiä vainajaa. Hänen piti erottaa kaksi asiaa toisistaan, jotka olivat olleet liian kauan sama asia.

Mies ja talo.

Hän aloitti kellarista.

Kulki hitaasti rakennuksen läpi sauva kädessään ja käytti ääntä nyt toisin. Galdr ei kutsunut eikä etsinyt. Se erotti. Jokaisessa tilassa hän kosketti sauvalla rakenteita, perustusta, seiniä, oviaukkoja, portaikkoa.

"Tämä on puuta."

Sauva kosketti seinää.

"Tämä on kiveä."

Perustusta.

"Tämä on rautaa."

Vanhaa naulaa.

"Tämä on talo."

Lattiaa.

Sitten hän lausui miehen nimen.

Ensimmäisen kerran ääneen koko iltana.

"Ja sinä olet kuollut."

Jokin paiskautui yläkerrassa lattialle.

Völva jatkoi.

Hän ei kiirehtinyt. Huone huoneelta, rakenne rakenteelta hän teki saman eron uudelleen. Ei repinyt miestä talosta vaan palautti rajaa niiden välille.

Kun hän pääsi takaisin huoneeseen, jossa oli istunut, ilma tuntui erilaiselta.

Nyt siinä oli joku.

Ei hahmoa.

Ei kasvoja.

Mutta ensimmäistä kertaa hän saattoi kohdata miehen eikä taloa.

"Sinä rakensit tämän", hän sanoi. "Mutta sinä et ole tämä."

Hiljaisuus.

"Sinä kuolit."

Sauva hänen kädessään tuntui raskaalta.

"Sinun ei tarvitse enää juoda kenenkään suulla."

Jostakin kuului pieni napsahdus.

"Sinun ei tarvitse pelata kenenkään käsillä."

Toinen.

"Sinun ei tarvitse haluta heidän ruumiillaan, ostaa heidän rahoillaan, pelätä heidän mielessään tai kerjätä heidän kauttaan sitä, mitä et eläessäsi saanut tarpeeksi."

Tällä kertaa vastaus tuli tunteena.

Raivona.

Se löi häneen niin voimakkaasti, että hän horjahti.

Sen alla oli jotakin muuta.

Kauhu.

Ja vielä syvemmällä nälkä.

Ei alkoholin nälkä.

Ei pelin.

Vaan ihmisen, joka ei ollut vuosikymmeniin osannut olla olemassa ilman jotakin, mitä kohti kurkottaa.

Völva tunsi hetken sääliä.

Mutta sääli ei tarkoittanut lupaa jäädä.

"Sinä saat lähteä."

Raivo voimistui.

"Minä en vie sinua väkisin, jos lähdet itse."

Hän avasi ulko-oven.

Syysilta seisoi kynnyksen takana mustana ja viileänä.

Völva palasi miehen luo.

Hän kutsui niitä kuolleita, jotka kuuluivat tälle ja joilla oli oikeus tulla. Hän ei nimennyt Helliä eikä luvannut Valhallaa, ei puhunut paikasta, josta hänellä ei ollut tietoa. Völvan tehtävä ei ollut päättää, minne kuollut kuului.

Hänen tehtävänsä oli näyttää, ettei tämän tie enää jatkunut täällä.

Hän kutsui tien.

Ja ne, jotka voisivat tulla vastaan.

Sitten hän odotti.

Pitkään.

Talon hiljaisuus muuttui.

Hetken hän luuli miehen lähtevän.

Sitten hänen päähänsä tuli ajatus.

Minun taloni.

Völva huokaisi.

"Niin minä vähän arvelinkin."

Hän nousi ja otti sauvan kunnolla käteensä.

"Sinulle annettiin mahdollisuus lähteä vieraana."

Sauvan pää iskeytyi kerran lattiaan.

"Nyt sinä lähdet käskettynä."

Galdr alkoi matalana.

Völva lähti talon perimmäisestä huoneesta kohti ulko-ovea.

"Et juo näiden ihmisten kautta."

Askel.

"Et pelaa heidän kauttaan."

Askel.

"Et himoitse heidän kauttaan."

Sauva lattiaan.

"Et osta heidän kauttaan."

Askel.

"Et pelkää heidän kauttaan."

Askel.

"Et tarvitse heidän kauttaan."

Ääni kasvoi.

Ei huudoksi vaan joksikin, joka täytti tilan niin, ettei muulle jäänyt enää paikkaa.

Huone kerrallaan hän kulki kohti eteistä. Jokin vastusti. Hänen mieleensä syöksyi ajatuksia, haluja, vanhoja häpeitä, asioita joita hän olisi voinut tehdä paremmin, ihmisiä joiden olisi pitänyt ymmärtää hänen arvonsa.

Hän antoi niiden tulla.

Ei tarttunut yhteenkään.

Kynnyksellä vastus oli suurimmillaan.

Völva pysähtyi.

"Tämän rajan tällä puolella ovat elävät."

Hän osoitti sauvalla ulos.

"Sinä et enää ole yksi heistä."

Hetken mikään ei tapahtunut.

Sitten talon sisältä tuli ääni.

Ei paukahdus.

Ei huuto.

Vaan pitkä, syvä narahdus, joka kulki rakennuksen läpi kellarista kattoon saakka kuin talo olisi vuosikymmenten jälkeen muuttanut asentoaan.

Völva astui eteenpäin.

Sauva osoitti ulos.

"Mene."

Jokin meni hänen ohitseen.

Hän ei nähnyt sitä.

Mutta hänen ihonsa nousi kananlihalle päästä nilkkoihin, ja seuraavassa hetkessä talo oli tyhjä.

Todella tyhjä.

Völva seisoi vielä pitkään kynnyksellä.

Sitten hän sulki oven.

Työ ei loppunut siihen.

Hän avasi ikkunat. Sytytti kynttilän. Pesuveteen hän laittoi vain sen, minkä itse katsoi siihen kuuluvan, ja pesi kynnykset sekä lattiat. Vanhaa tavaraa kannettiin ulos. Seuraavana päivänä talossa syötiin. Kahvi tuoksui keittiössä, joku kirosi rikkoutunutta työkalua, toinen nauroi liian kovaa. Ovet kävivät. Ihmiset puhuivat toistensa päälle.

Elämä palasi taloon tarkoituksella.

Lopuksi völva meni yksin pihalle.

Hän kiitti paikan väkeä siitä, että oli saanut tehdä työn rauhassa. Talo oli ihmisten rakentama, mutta paikka ei ollut koskaan kuulunut vain ihmisille. Siksi työn viimeiset sanat eivät kuuluneet vainajalle vaan niille, jotka jäivät.

Nykyinen omistaja tuli hänen viereensä.

"Onko se nyt poissa?"

Völva katsoi taloa.

"On."

Omistaja hengitti ulos tavalla, josta kuuli hänen odottaneen tuota yhtä sanaa.

Sitten völva kääntyi katsomaan häntä.

"Mutta kuuntele tarkkaan."

Miehen ilme muuttui.

"Minä sain hänet lähtemään. Mutta nn minä sinun nälkääsi vienyt."

"Mitä tarkoitat?"

"Sitä, että jos juot liikaa, juot edelleen liikaa. Jos tarvitset jotakin niin paljon, että se alkaa hallita sinua, se on edelleen sinun. Älä tee tästä talosta selitystä sellaiselle, mikä kuuluu sinulle."

Mies katsoi maahan.

Völva nosti tavaransa auton takakonttiin.

"Mistä minä sitten tiedän, että se todella lähti?"

Völva pysähtyi hetkeksi.

"Et ehkä mistään."

Hän sulki takakontin.

"Mutta jos jonakin päivänä huomaat haluavasi jotakin liikaa, kysy ensin itseltäsi."

Mies odotti.

Völva katsoi vielä kerran taloa.

"Onko tämä minun nälkäni?"

Sitten hän lähti.