MITÄ SEIDR MERKITSEE MINULLE?

Kirjoittajana Veera

Lyhyesti jos tähän vastaa, niin kaikkea. Sen ilmestyminen elämääni ei ollut sattumanvaraista. Ja etenkin tämän polun myötä, en usko enää sattumaan. Olemme kaikki osa Urdin verkkoa, jossa pienikin liike vaikuttaa tuhansiin muihin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Seidrin polulle astuttuani koin vahvasti esivanhempieni hyväksynnän. Se lämpö ja kannustus liikutti todella syvästi ja muutaman kyyneleen sen puolesta myös tirautin. Osaltaan siinä myös tuntui oman sisäisen olemuksen ilo ja riemu siitä, että nyt on löytynyt jotain, mikä vastaa siihen syvään kaipuuseen, mitä sielussani tunsin.

Syventyminen seidriin on antanut vastauksia ja peilauskohdan omaan itseeni. Olen esimerkiksi huomannut seidriläisen maailmankuvan olleen yksi kiinnostuksen kohteistani jo lapsuudessa. Tietenkin tuohon aikaan se kulki viikinkimytologian nimellä. Tarinat ja uskomukset jumaluuksista, jäteistä, kääpiöistä ja muista olennoista olivat mielestäni todella kiehtovia. Ja ovat sitä edelleen. Mutta kaikkiin näihin olentoihin ja entiteetteihin, on tullut seidrin kautta mukaan syvempi kerros. Syvempi suhtautuminen ja syvempi ymmärrys. Jumaluuksiin tutustuessa ja heidän kanssaan työskennellessä, heidän olemuksiinsa on tullut enemmän värejä ja enemmän kerrostumia. He eivät ole vain arkkityyppejä jostain tiettystä asiasta tai aihealueesta. Heillä on omat värikkäät persoonansa, eivätkä tuntemamme myytit anna sitä kokonaista kuvaa. ;)

Olen lapsesta asti pitänyt erilaisista fantasiamaalilmoista ja tarinoista. Aikani lastenohjelmat olivat, puolueettoman faktapohjaisesti, parasta, mitä televisiosta silloin tuli. Tahdoin myös olla noita, keiju, koirasoturi, Pokémon-kouluttaja jne. Leikkiessä nämä kaikki olivat mahdollisia. Kun kasvoin ja todellinen maailma tuli vastaan, se kaikki taikuus vain hävisi tai poistui taka-alalle. Ei saanut pitää asioista, mistä ennen piti, muutoin leimattiin lapselliseksi. Erilaiset sosiaaliset säännöt tulivat voimaan, kun oli aika siiryä yläkoulumaailmaan. En yleisesti uskaltanut olla oma itseni, mutta tutustuessani tiettyihin ihmisiin, sain paikan olla sen hetkinen minä. Teiniangsti toi mustan sävyt elämään, jotka sitten myöhemmin jatkojalostuivat masennukseksi asti.

Silloin elämässä ei näe mitään järkeä tai merkitystä. Ajattelee, että olemassaolo on vain pelkkää kärsimystä ja vastoinkäymisiä (antiikin Kreikan filosofit olisivat varmaan ollet tyytyväisiä minuun), joista pitäisi jotenkin jaksaa luovia läpi. Silloin kokee, että haluaisi vain pois. Jotta sen kivun, sen pahan olon saisi vietyä pois. Koronavuodet toivat erityisen tauon kaikkeen. Silloin tutustuin noituuteen ja ihmisiin, jotka sitä harjoittivat. Osa näistä ihmisistä on edelleen kavereitani. Heidän myötään tajusin, että noituus ja sen harjoittaminen eivät olleet vain menneisyyden juttua tai höperöiden vanhusten taikauskoa (jollain tasolla on se edelleen sitäkin), vaan sitä ihmiset oikeasti harjoittavat ja se on osa heidän elämäänsä sekä identiteettiä. Tästä alkoi erilaisen kirjallisuuden ja tiedon hankkiminen noituudesta sekä sen harjoittamisesta. Siellä tuli vastaan, että viikinkimytologia, mistä olen ennenkin pitänyt, on joillekin ihmisille se suuntaus, mitä he seuraavat. Nornien ansiosta Instagramissa tuli vastaan ensimmäinen seidr-opettajani tili. Seurasin häntä tiiviisti parin vuoden ajan, jolloin hän myös kirjoitti englanniksi. Kun hän ilmoitti avaavansa verkkoalustan seidr-kurssille, kiinnostuin heti. Mutta se vaati edelleen pari vuotta ja ilmoituksen siitä, että nyt lähtee käyntiin viimeinen erä tätä kurssia ennen kuin ilmoittauduin mukaan. Se oli ensimmäinen tutustuminen seidrin maailmaan, vaikkakin germaanisesta näkökulmasta.

Seidr merkitsee myös yhteisöä ja yhteenkuuluvuutta. Jo heti ensimmäisenä päivänä kun aloitimme kahden vuoden syventävän seidr-kurssin, koin suurta turvaa ja vahvaa yhteenkuuluvuden tunnetta mukana olevien ihmisten kanssa. Jo muutaman kerran jälkeen olimme jakaneet paljon itsestämme ja elämästämme. Surimme säännöllisesti jo valmiiksi kurssin loppua, vaikka siihen oli vielä aikaa. Mutta kun löytää mahtavia ihmisiä, monesti löytää kyllä jonkin keinon jatkaa tekemistä yhdessä tai pitää yhteyttä. Meille se merkitsi covenin syntymistä. Koin iloa, että nyt ei tarvitse yksin yrittää keksiä, miten hyödyntää herätettyjä lahjojani ja miten niitä käyttää. Nyt meillä on toisemme siinä mukana tukemassa, auttamassa ja tekemässä.

Seidr on poistanut silmiltäni kerros kerrokselta eräänlaisen sokeuttavan harson. Aina kun yksi kerros on poissa, näen maailman kauniimpana ja värikkäämpänä. Maailmassa on niin paljon ihmeteltävää ja katseltavaa. Miksi varikset seuraavat koko koiralenkin? Mitä talitiaiset oikein puuhaavat pyykkinarulla tai grillin päällä? Mitä orava tarkkailee aidan päällä? Minne fasaani on menossa? Minne muurahaisten highway vie? Miten kivi voi muodostaa niin kauniin kuvion?

Seidrin myötä rakkauteni luontoa ja eläimiä kohtaan on vain kasvanut. En enää tapa hämähäkkejä, vaan siirrän ne nätisti paperirullan avulla ulos. Olen oppinut hiljentymään ja kuuntelemaan luontoa. Kaikkia niitä ääniä ja viestejä, mitä milloinkin nousee esille. Nykyään silitän vapaammin sammalta, haistelen puiden tuoksua (tästä olen pitänyt aina), olen palannut jälleen kivien ja keppien keräilyyn, mitä lapsena joskus tein. Tutkin, mitä pienet öttiäiset tekevät.

Seidr on vahvistanut maailmankuvaani ja tuonut siihen lisää kerroksia sekä kauneutta. Tämä on aiheena sellainen, että siitä saisi kirjoitettua ihan yhtä pitkän tekstin kuin tämäkin, joten säästetään se toiseen kertaan.

Kuolemaa en pelkää samalla tavalla kuin ennen. Tietenkin suren jo valmiiksi kaikkien läheisteni ja rakkaimpien poistumista tästä olemassaolosta, mutta uskoisin, että se ei iskiessään lamaannuttaisi. Tiedän, mistä heidät löytäisin. Minulla olisi keinot kommunikoida. Ja yleensäkin kun kuoleman hyväksyy osaksi välttämätöntä luonnon kiertokulkua, se ei tunnukaan enää niin pelottavalta. Toki tiedostan, että tämä ei päde jokaisen kohdalla.

Seidr on, ainakin minulle, vahvasti kuolemaan liittyvä polku. Mutta kuoleman painotus ei tarkoita, etteikö itse elämällä olisi merkitystä. Seidriin syventymisen myötä olen huomannut, että kuoleman teemat ovat kulkeneet mukanani todella pitkään. Ensimmäisen perhekoirani kuoleman ymmärsin jo kuusivuotiaana. Monille lapsille tämä ymmärrys saattaa saapua vasta hyvinkin myöhään. Uskaltaisin väittää, että lemmikki perheessä antaa lapselle aikaisemmin ymmärryksen kuolemasta. Etenkin rakkaan isoäitini kuolema avasi kykyni kuolleiden aistimiseen ja myöhemmin kommunikointiin. Tässä vaiheessa toimin vielä isosena (tästäkin aiheesta voisi kirjoittaa enemmän) enkä aivan tiennyt, miten tällaisiin kokemuksiin tulisi reagoida. Äidilläni on kauan ollut kokemuksia kuolleiden kanssa. Seidrin myötä olen tullut siihen lopputulokseen, että nämäkin asiat ovat vahvasti periytyviä. Nykyään työskentelten kuolleiden kanssa ja autan heitä pääsemään eteenpäin. Ratkaisen jonkin heitä vaivaavan ongelman.

Seidr polkuna vastaa sieluni huutoon. Se on antanut elämälle suuremman merkityksen ja tarkoituksen. Se on antanut minulle toimijuuden, eikä minun tarvitse hakea ihmisauktoriteetin hyväksyntää omasta uskomisestani. Siitä on tullut osa minua ja elämäntapaani.

Olen löytänyt oman polkuni. Toivottavasti myös sinä omasi <3