LOITSU JA MANIFESTOINTI – sama tarkoitus, eri maailmankuva?

Kirjoittajana Minna

Loitsu on sanallisen magian muoto, jossa sanojen lausumisella pyritään vaikuttamaan ihmisiin, tapahtumiin tai ympäröivään todellisuuteen. Perinteisessä loitsimisessa sanat eivät ole vain ajatusten tai toiveiden ilmaisemista, vaan ne ymmärretään itsessään vaikuttavaksi toiminnaksi. Loitsun voima voi perustua esimerkiksi sanojen erityiseen merkitykseen, niiden oikeaan esittämiseen, loitsijan tietoon ja taitoon tai käsitykseen siitä, että sanojen avulla voidaan olla yhteydessä näkymättömiin voimiin. Loitsu voi olla itsenäinen sanallinen teko tai osa laajempaa rituaalia, johon kuuluu esineitä, eleitä, aineita ja muita tarkoin määriteltyjä toimintoja. Sen merkitys rakentuu aina suhteessa siihen perinteeseen ja maailmankuvaan, jossa sitä harjoitetaan.

Manifestoinnilla puolestaan tarkoitetaan nykyhenkisyydessä ajattelutapaa ja menetelmiä, joiden mukaan ihminen voi vaikuttaa elämänsä tapahtumiin suuntaamalla ajatuksiaan, uskomuksiaan ja mielikuviaan haluamaansa lopputulokseen. Manifestoinnin keskiössä on usein ajatus siitä, että ihmisen sisäinen todellisuus vaikuttaa ulkoiseen todellisuuteen. Toiveen toteutumista tavoitellaan esimerkiksi visualisoinnilla, affirmaatioilla ja vahvistamalla uskoa siihen, että haluttu asia on jo toteutumassa. Monissa manifestoinnin muodoissa tähän liitetään myös käsitys maailmankaikkeudesta, joka vastaa ihmisen ajatuksiin, aikomuksiin tai niin sanottuun värähtelytaajuuteen.

Näiden kahden välinen ero saattaa ensi silmäyksellä vaikuttaa vähäiseltä. Molemmissa pyritään vaikuttamaan todellisuuteen, ja molempiin voi sisältyä sanoja, mielikuvia, keskittymistä ja tiettyyn lopputulokseen kohdistuvaa tahtoa. Ero ei kuitenkaan ole ensisijaisesti menetelmien ulkoisessa muodossa vaan siinä, miten vaikuttamisen ajatellaan tapahtuvan ja millaiseen maailmankuvaan toiminta perustuu.

Perinteisessä loitsimisessa toiminnan keskiössä on usein itse loitsu, sen sanamuoto, esittämistapa ja rituaalinen yhteys. Sanoilla voidaan esimerkiksi käskeä, karkottaa, kutsua, sitoa, suojata tai parantaa. Loitsija ei välttämättä ajattele luovansa todellisuutta omilla ajatuksillaan, vaan toimivansa sellaisen maailman sisällä, jossa sanoilla, olennoilla, aineilla ja teoilla on tietynlaisia keskinäisiä suhteita. Vaikuttaminen voi perustua perinteen tuntemiseen, rituaaliseen auktoriteettiin tai käsitykseen siitä, että tietyillä sanoilla ja teoilla on erityistä voimaa.

Manifestoinnissa painopiste on tavallisesti toisenlainen. Sen lähtökohtana on yksilön oma sisäinen tila eli mitä ihminen ajattelee, mihin hän uskoo ja millaisena hän kuvittelee tulevaisuutensa. Sanat eivät tällöin välttämättä ole vaikuttavia siksi, että ne kuuluvat tiettyyn rituaaliseen perinteeseen, vaan siksi, että niiden ajatellaan muuttavan ihmisen tietoisuutta ja sitä kautta hänen todellisuuttaan. Affirmaation tehtävänä on vahvistaa uskomusta, kun taas perinteisen loitsun tehtävänä voi olla esimerkiksi käskeä jotakin ulkopuoliseksi ymmärrettyä voimaa tai vedota siihen.

Minulle olennaisin ero manifestoinnin ja loitsimisen välillä on kuitenkin siinä, että loitsutyöskentelyssä ei vain suunnata ajatuksia tai tahtoa kohti haluttua lopputulosta. Loitsulle, kiroukselle tai siunaukselle synnytetään oma henki. Tämä henki ei ole pelkkä mielikuva, symboli tai harjoittajan tahdon jatke, vaan se on itse loitsu, sen varsinainen olemus. Sanat, rituaaliset teot ja loitsijan tahto osallistuvat sen synnyttämiseen, mutta valmis loitsu ei enää ole vain kokoelma lausuttuja sanoja tai ajatuksia. Se on jotakin, joka on saatettu olemassaoloon ja jolla ymmärretään olevan oma tehtävänsä ja vaikutuksensa. Juuri tässä on loitsimisen ja manifestoinnin perustavanlaatuisin ero. Manifestoinnissa ihminen pyrkii vaikuttamaan todellisuuteen oman tietoisuutensa kautta. Loitsutyöskentelyssä hän synnyttää jotakin, jonka tarkoituksena on vaikuttaa hänen puolestaan. Völvana en siis ajattele, että loitsulla vain on henki. Ajattelen, että loitsu on henki.

Tarkastelen tätä eroa myös harjoittajan näkökulmasta. Olen harjoittanut buddhalaisuutta vuosikymmeniä, ja erilaiset visualisoinnin, mielikuvaharjoittelun ja tietoisuuden tarkoituksellisen suuntaamisen menetelmät ovat minulle tuttuja. Buddhalaisuudessa mielen harjoittaminen on keskeisessä asemassa ja vaikka sen tarkoitus sekä merkitys riippuvat suuntauksesta ja harjoituksesta, niin manifestointi käsitteenä on hyvin lähellä osaa näistä harjoituksista. Toki täytyy muistaa etteivät yhteiset menetelmälliset piirteet tietenkään vielä tarkoita yhteistä maailmankuvaa tai tarkoitusta.

Olen myös harjoittanut seidriä yli neljäkymmentä vuotta. Näiden kokemusten perusteella voin sanoa, etten tunnista manifestoinnissa ja seidrissä samaa harjoittamisen periaatetta, vaikka niiden välille nykyhenkisyydessä toisinaan rakennetaan yhteyksiä.

Seidrissä ero on oman kokemukseni perusteella vielä perustavanlaatuisempi. Seidr ei ole minulle koskaan ollut menetelmä, jolla pyrkisin muuttamaan omaa sisäistä tilaani saadakseni maailmankaikkeuden toteuttamaan toiveeni. Sen lähtökohta on aivan toisenlainen käsitys maailmasta, ihmisestä ja tämän suhteesta ympäröivään todellisuuteen. Siinä missä manifestoinnissa korostuu usein yksilön tietoisuus todellisuuden muokkaajana, seidrissä harjoittaja toimii osana maailmaa, jonka ei ajatella olevan olemassa vain hänen tarpeitaan ja tavoitteitaan varten. Siihen liittyvät omat rituaaliset menetelmänsä, suhteensa muihin toimijoihin sekä käsityksensä tiedosta, vaikuttamisesta ja vastuusta.

Tämä on mielestäni olennainen ero. Loitsimisessa ei ole välttämättä kyse siitä, että ihminen yrittää saada oman tietoisuutensa oikeaan tilaan, jotta todellisuus vastaisi hänen toiveisiinsa. Kyse voi olla toiminnasta, jossa harjoittaja asettuu suhteeseen jonkin itsestään erilliseksi ymmärtämänsä kanssa. Hän voi kutsua, pyytää, käskeä, neuvotella tai pyrkiä vaikuttamaan. Tällaisessa maailmankuvassa kaikki ei palaudu harjoittajan omaan tahtoon, eikä jokainen tapahtuma ole hänen ajatustensa seurausta.

Myös harjoittajan asema on usein erilainen. Perinteinen loitsija tai tietäjä on voinut olla henkilö, jonka osaaminen perustuu opittuihin sanoihin, rituaaliseen tietoon, kokemukseen ja yhteisön tunnustamaan asiantuntijuuteen. Kaikki eivät välttämättä ole hallinneet samoja menetelmiä, eikä loitsun onnistumista ole aina ymmärretty pelkästään harjoittajan henkilökohtaisen uskon seuraukseksi. Manifestointiajattelussa taas korostuu usein käsitys siitä, että jokaisella ihmisellä on lähtökohtaisesti mahdollisuus luoda oma todellisuutensa muuttamalla ajatuksiaan ja uskomuksiaan. Erityistä rituaalista asiantuntijuutta ei välttämättä tarvita, sillä vaikuttamisen keskeiseksi välineeksi ymmärretään ihmisen oma tietoisuus.

Näitä eroja ei kuitenkaan pidä ymmärtää ehdottomiksi. Myös perinteiseen magiaan on kuulunut tahdon keskittämistä, mielikuvien käyttöä ja uskoa omaan kykyyn vaikuttaa. Vastaavasti nykyinen manifestointi voi sisältää kynttilöitä, symboleja, rituaalisia esineitä ja tarkasti määriteltyjä toimituksia. Menetelmät voivat muistuttaa toisiaan hyvinkin paljon. Silti samankaltainen toiminta voi saada täysin erilaisen merkityksen riippuen siitä, millaisen maailmankuvan sisällä sitä harjoitetaan.

Ero näkyy myös siinä, miten onnistumista ja epäonnistumista selitetään. Perinteisessä loitsimisessa epäonnistuminen on voitu liittää esimerkiksi väärin suoritettuun rituaaliin, puutteelliseen tietoon, olosuhteisiin tai vastustaviin voimiin. Manifestoinnissa selitykseksi tarjotaan usein riittämätöntä uskoa, tiedostamattomia rajoittavia ajatuksia tai sitä, ettei ihminen ole ollut oikeanlaisessa sisäisessä tilassa tai, että hän vain on vääränlainen tai ei ansaitse mitä pyytää.

Manifestointiin liittyy siis erityinen eettinen ongelma silloin, kun sen lähtökohdaksi otetaan ajatus siitä, että ihminen luo oman todellisuutensa ajatuksillaan. Jos myönteiset tapahtumat ovat oikeanlaisen ajattelun seurausta, miten selitetään sairaus, köyhyys, väkivalta tai muu kärsimys? Onko ihminen silloin ajatellut väärin, uskonut liian vähän tai tiedostamattaan kutsunut vaikeudet elämäänsä? Tällainen ajattelu voi johtaa siihen, että vastuu olosuhteista, joihin ihminen ei ole voinut vaikuttaa, siirretään hänelle itselleen.

Perinteisessä loitsimisessa vastuu ei välttämättä kohdistu samalla tavalla yksilön sisäiseen tilaan. Maailma voidaan ymmärtää paikaksi, jossa vaikuttaa monia toisistaan riippumattomia voimia, tahtoja ja olosuhteita. Ihminen ei ole kaiken tapahtuvan alkuperä eikä hänen ajatuksensa ole kaiken mitta. Tämä ei tee perinteisestä magiasta automaattisesti eettisesti ongelmatonta, mutta osoittaa, kuinka erilaisia käsityksiä ihmisen asemasta ja vastuusta maagisen vaikuttamisen taustalla voi olla.

Erityisen kiinnostavaksi ero muuttuu silloin, kun tarkastellaan muinaisskandinaavista magiaa ja galdria. Galdr yhdistetään historiallisissa lähteissä laulamiseen, loitsimiseen ja maagisesti vaikuttavaan äänenkäyttöön. Sen tarkkoja historiallisia menetelmiä ei tunneta kattavasti, mutta säilyneessä aineistossa maaginen sana ja ääni eivät näyttäydy yksinkertaisesti myönteisen ajattelun välineinä. Niillä pyritään vaikuttamaan, suojaamaan, sitomaan tai saamaan aikaan muutoksia sellaisen maailmankuvan sisällä, jossa ihmiset, jumaluudet ja muut voimat ovat keskinäisessä suhteessa.

Jos galdr ymmärretään pelkäksi aikomuksen vahvistamiseksi tai toiveen lähettämiseksi maailmankaikkeudelle, sen historiallinen ja rituaalinen erityisluonne alkaa kadota. Tilalle tulee nykyhenkisyyden ajattelumalli, jossa perinteiset käsitteet säilyvät mutta niiden sisältö muuttuu. Tällaista soveltamista voi toki harjoittaa, mutta silloin olisi rehellistä tunnistaa, että kyse on nykyisestä tulkinnasta eikä välttämättä historiallisen menetelmän jatkamisesta sellaisenaan.

Sama koskee laajemmin seidriä. Sen harjoittamista ei voida palauttaa yksilön tahdon toteuttamiseen tai toiveiden manifestointiin. Seidr liittyy historiallisen lähdeaineiston perusteella muun muassa ennustamiseen ja maagiseen vaikuttamiseen, ja nykyisessä harjoittamisessa siihen yhdistyy erilaisia käsityksiä maailmoista, olennoista, kohtalosta ja rituaalisesta toiminnasta. Kaikkia näitä käsityksiä ei voida suoraan palauttaa historiallisiin lähteisiin, mutta ne muodostavat harjoittajille maailmankuvan, jonka sisällä yksittäiset menetelmät saavat merkityksensä.

Juuri tämän vuoksi minua häiritsee nykyinen taipumus käsitellä kaikkea magiaa, loitsimista, visualisointia ja manifestointia saman ilmiön erilaisina nimityksinä. Kun erilaisista perinteistä poimitaan yksittäisiä menetelmiä ja selitetään ne kaikki ihmisen ajatusten voimalla, niiden alkuperäinen merkitys katoaa. Lopulta seidr, buddhalainen mielenharjoitus ja manifestointi voidaan esittää saman yleispätevän tekniikan muunnelmina, vaikka niiden lähtökohdat, tavoitteet ja käsitykset vaikuttamisesta voivat olla täysin erilaisia.

Tämä on myös syy siihen, miksi pidän ongelmallisena maagisten menetelmien irrottamista niiden alkuperäisistä yhteyksistä ja esittämistä yleispätevinä tekniikoina. Loitsu ei ole vain sanojen lausumista, eikä rituaali ole pelkkä esteettinen kehys henkilökohtaiselle toiveelle. Perinteisissä maagisissa järjestelmissä menetelmät ovat liittyneet käsityksiin maailman rakenteesta, ihmisen asemasta siinä ja siitä, millä tavoin vaikuttaminen ylipäätään on mahdollista.

Tämä ei tarkoita, että vanhoja perinteitä pitäisi jäljitellä muuttumattomina tai että uusia menetelmiä ei saisi kehittää. Magia on aina elänyt ja muuttunut. Mutta jos kaikki maaginen toiminta määritellään lopulta samaksi ajatusten ja aikomusten voimaksi, menetämme mahdollisuuden ymmärtää, miten erilaisia magian käsitykset ovat eri aikoina ja eri kulttuureissa olleet.

Olen harjoittanut seidriä niin kauan, että sen maailmankuva, rituaalit ja menetelmät ovat muodostuneet osaksi tapaani hahmottaa maailmaa. Se ei tarkoita, että pitäisin kaikkia omia tulkintojani erehtymättöminä. Kokemus ei tee ihmisestä kaikkitietävää, mutta se antaa mahdollisuuden tunnistaa eroja, jotka saattavat jäädä ulkopuoliselta huomaamatta. Neljänkymmenen vuoden harjoittamisen jälkeen voin perustellusti sanoa, millaista toimintaa itse kutsun seidrikseni ja miksi en pidä sitä manifestointina.

En myöskään tarvitse manifestoinnin käsitteistöä selittääkseni, mitä harjoitan. Seidr ei ole minulle psykologinen menetelmä, johon on lisätty muinaisskandinaavinen sanasto, eikä galdr ole affirmaatio, joka lauletaan tavallista juhlallisemmin. Ne kuuluvat omaan rituaaliseen ja maailmankuvalliseen kokonaisuuteensa, jota ei voi ymmärtää irrottamalla yksittäisiä tekniikoita niiden yhteydestä.

Juuri siksi käsitteiden täsmällisyydellä on merkitystä. Jos kutsumme kaikkea tavoitteellista ajattelua magiaksi ja kaikkea toiveiden lausumista loitsimiseksi, käsitteet menettävät vähitellen kykynsä kuvata mitään erityistä. Silloin manifestointi, loitsiminen, rukous, affirmaatio ja rituaalinen vaikuttaminen sulautuvat yhdeksi epämääräiseksi ajatukseksi siitä, että ihmisen tahto muuttaa todellisuutta.

Loitsu kuuluu maagisen toiminnan perinteeseen, jossa sanoilla ja teoilla ajatellaan olevan erityisiä vaikutuksia suhteessa ympäröivään maailmaan, sillä synnytetään henki. Manifestointi puolestaan rakentuu usein käsitykselle, jossa yksilön sisäinen todellisuus toimii ulkoisen todellisuuden muokkaajana. Molemmat voivat olla harjoittajalleen merkityksellisiä, mutta niiden käsitteellinen ja historiallinen ero ei katoa vain siksi, että lopputulos saattaa näyttää samalta.