GALDR EI OLE RIIMUJEN LAULAMISTA – eikä jokainen riimuja tai loitsuja laulava ole galdraaja

Kirjoittajana Minna

Muinaisskandinaavisesta magiasta, nykyajan tulkinnoista ja siitä, miksi loitsun osaaminen ei vielä tarkoita sen ymmärtämistä

Olen viime aikoina huomannut, että kiinnostus galdria kohtaan on lisääntynyt. Se ei sinänsä yllätä minua. Riimut, muinaisskandinaavinen magia ja pohjoismainen mytologia ovat olleet jo pitkään kasvavan kiinnostuksen kohteina, ja sosiaalinen media on tehnyt niistä entistä helpommin lähestyttäviä. Nykyään kuka tahansa voi löytää muutamassa minuutissa ohjeita riimujen laulamiseen, maagisten äänteiden toistamiseen tai galdr-loitsujen rakentamiseen. Tarjolla on kursseja, videoita ja valmiita harjoituksia, joiden avulla voi päästä nopeasti alkuun.

Mutta mitä galdr oikeastaan on? Ja ennen kaikkea, mitä se ei ole?

Olen harjoittanut seidriä yli neljäkymmentä vuotta ja opettanut sitä julkisesti 1990-luvun alusta lähtien. Näiden vuosikymmenten aikana olen nähnyt monenlaisia tulkintoja muinaisskandinaavisesta magiasta. Osa niistä perustuu huolelliseen historialliseen tutkimukseen ja pitkäjänteiseen harjoittamiseen, osa taas on syntynyt yhdistelemällä eri traditioiden menetelmiä. Jälkimmäisessä ei sinänsä ole mitään väärää. Noituus on aina elänyt, muuttunut ja omaksunut vaikutteita ympäristöstään. Ongelma syntyy vasta silloin, kun modernit tulkinnat esitetään historiallisena tietona tai yksittäisen menetelmän ulkoisen muodon oppimista pidetään osoituksena kokonaisen maagisen tradition hallitsemisesta.

Galdr on tästä erinomainen esimerkki.

Kun sana ei vain kuvaile vaan tekee

Muinaisnorjan sana galdr liittyy verbiin gala, joka tarkoittaa laulamista, huutamista tai ääneen kutsumista. Samasta sanajuuresta löytyy myös yhteys linnun, erityisesti kukon, ääntelyyn. Galdr ei kuitenkaan tarkoittanut mitä tahansa laulamista, vaan maagista laulua tai loitsua, jolla pyrittiin vaikuttamaan todellisuuteen.

Tässä on mielestäni koko galdrin ymmärtämisen lähtökohta. Kyse ei ole ensisijaisesti kauniista äänestä, oikeasta sävelkorkeudesta tai edes siitä, miltä laulaminen tuntuu kehossa. Kyse on tarkoituksellisesta maagisesta toiminnasta, jossa ääni ja sana ovat vaikuttamisen välineitä.

Yksi tärkeimmistä galdria käsittelevistä historiallisista lähteistä on Hávamál, jonka loppuosassa Óðinn kertoo tuntevansa kahdeksantoista maagista laulua. Näillä loitsuilla hän kykenee muun muassa auttamaan hädässä, parantamaan, vapauttamaan kahleista, sammuttamaan tulen, tyynnyttämään meren ja vaikuttamaan ihmisten välisiin suhteisiin. Hän kertoo myös osaavansa saada hirtetyn vainajan puhumaan.

Huomionarvoista on, ettei Óðinn kuvaile näitä lauluja rentoutumisen, itsensä kehittämisen tai henkisen tasapainon saavuttamisen välineinä. Jokaisella loitsulla on tarkoitus. Niillä pyritään saamaan jotakin aikaan.

Vielä kiinnostavampaa on, ettei Hávamál anna meille kahdeksaatoista valmista loitsua käyttöohjeineen. Se kertoo, mitä Óðinn osaa tehdä, mutta ei paljasta yksityiskohtaisesti, miten hän sen tekee. Emme tiedä, millaisia sävelkulkuja, rytmejä, äänenpainoja tai rituaalisia valmisteluja loitsuihin mahdollisesti liittyi.

Tämä on hyvä muistaa silloin, kun joku tarjoaa opetettavaksi autenttista, tuhat vuotta vanhaa galdr-tekniikkaa tarkkoine laulamisohjeineen. Historialliset lähteet eivät yksinkertaisesti anna meille sellaista tietoa. Me voimme rekonstruoida, tulkita ja kokeilla. Voimme rakentaa harjoittamistamme säilyneiden lähteiden, kielitieteen, runouden ja oman kokemuksemme varaan. Mutta meidän pitäisi myös kyetä myöntämään, missä historiallinen tieto päättyy ja oma tulkintamme alkaa.

Minulle tämä ei ole mikään pieni akateeminen sivuseikka. Se on olennainen osa vastuullista tradition harjoittamista ja opettamista.

Galdr oli paljon muutakin kuin riimumagiaa

Nykyään galdr yhdistetään lähes automaattisesti riimujen laulamiseen. Riimun nimi lausutaan tai lauletaan pitkitetysti, ja samalla keskitytään sen oletettuun maagiseen merkitykseen. Joskus harjoitukseen liitetään ajatus riimun erityisestä värähtelystä, energiasta tai taajuudesta.

Tämä on yksi nykyisen riimumagian harjoittamisen muodoista, mutta galdrin historiallinen merkitys on huomattavasti laajempi.

Muinaisskandinaavisissa lähteissä galdr ei rajoitu riimujen nimiin. Loitsuilla pyrittiin suojelemaan, parantamaan, torjumaan, sitomaan, vapauttamaan ja vaikuttamaan tapahtumiin. Maagisen laulun voima liitettiin sanoihin, niiden esittämiseen ja tarkoitukseen, ei yksinomaan yksittäisiin kirjoitusmerkkeihin.

Riimut ja galdr toki liittyvät historiallisissa lähteissä toisinaan toisiinsa, mutta meillä ei ole säilynyt yhtenäistä viikinkiaikaista järjestelmää, jossa jokaiselle riimulle olisi määritelty oma maaginen laulutapansa tai värähtelytaajuutensa. Suuri osa nykyisestä riimujen laulamiseen perustuvasta galdrista onkin modernia rekonstruktiota tai uudempaa maagista kehittelyä.

Eikä tässä ole mitään hävettävää. Rekonstruktio on väistämätön osa nykyistä muinaisskandinaavisen magian harjoittamista. Mutta rekonstruktio ei muutu historialliseksi tosiasiaksi vain siksi, että sitä toistetaan riittävän monta kertaa.

Olen itse suhtautunut jo pitkään hieman varauksellisesti tapaan käsitellä riimuja eräänlaisena pohjoismaisena tarot-pakkana. Riimuilla voidaan toki harjoittaa ennustamista, mutta niiden historiallinen ja maaginen merkitys ei tyhjene siihen, että jokaiselle merkille opetellaan joukko avainsanoja ja tulkintoja. Riimut olivat ensisijaisesti kirjoitusmerkkejä. Niiden käyttöön liittyi kieltä, runoutta, nimeämistä ja toisinaan myös magiaa. Jos riimujen tuntemus rajoittuu siihen, että osaa nostaa pussista kolme merkkiä ja tulkita niiden tarkoittavan muutosta, kasvua tai uusia mahdollisuuksia, ollaan vielä aika kaukana galdrin syvällisestä ymmärtämisestä.

Riimun nimen laulaminen ei automaattisesti tee harjoituksesta galdria sen historiallisessa merkityksessä. Eikä riimujen tunteminen ennustusvälineenä tarkoita niiden hallitsemista maagisena menetelmänä.

Entä äänen värähtely, mantrat ja energiatyöskentely?

Yksi nykyajan henkisyyden kiinnostavimmista piirteistä on tapa, jolla eri traditioiden menetelmiä yhdistellään toisiinsa. Galdria verrataan mantroihin, shamanistiseen laulamiseen, äänimaljahoitoihin ja erilaisiin energiatyöskentelyn muotoihin.

Yhtäläisyyksiä tietenkin löytyy. Ihmiset ovat käyttäneet ääntä rituaalisesti lukemattomissa kulttuureissa. Rytmi, toisto ja laulaminen voivat vaikuttaa hengitykseen, keskittymiseen, tunteisiin ja tietoisuudentilaan. Tämä on täysin ymmärrettävää myös ilman yliluonnollisia selityksiä.

Mutta samankaltaisuus ei tarkoita samaa menetelmää.

Se, että osaa käyttää ääntään meditatiivisesti, ei vielä tarkoita, että osaa galdria. Se, että kokee voimakkaita kehollisia tuntemuksia laulaessaan, ei itsessään kerro mitään harjoituksen suhteesta muinaisskandinaaviseen magiaan. Eikä se, että liittää laulamiseen ajatuksen energian liikuttamisesta, tee harjoituksesta historiallista galdria.

Tässä törmäämme jälleen kysymykseen siitä, mitä oikeastaan olemme tekemässä.

Jos harjoittaja haluaa yhdistää galdriksi kutsumaansa menetelmään mantroja, chakroja, modernia energiatyöskentelyä tai muita itselleen merkityksellisiä elementtejä, hänellä on siihen täysi vapaus. Mutta silloin kyse on henkilökohtaisesta, eri traditioita yhdistelevästä harjoittamisesta.

Minusta olisi paljon rehellisempää sanoa niin kuin asiat ovat. Kaikkea ei tarvitse yrittää perustella viikinkiajalla.

Galdr ja seidr, sama asia vai kaksi eri menetelmää?

Tässä kohtaa on tehtävä yksi tärkeä historiallinen erottelu.

Galdr ja seidr eivät olleet muinaisskandinaavisissa lähteissä yksiselitteisesti sama asia. Galdrilla oli myös oma itsenäinen asemansa maagisena menetelmänä, vaikka sitä myös käytettiin osana seidriä.

Esimerkiksi Neil Price käsittelee teoksessaan The Viking Way seidriä osana laajempaa muinaisskandinaavista maagista maailmaa, johon kuului useita erilaisia menetelmiä. Yksi tunnetuimmista seidr-kuvauksista löytyy Erik Punaisen saagasta, jossa völva Þorbjörg suorittaa ennustusrituaalin. Rituaalin aikana Guðríðr laulaa varðlokkur-nimisen laulun, jonka kerrotaan houkuttelevan rituaalin kannalta tärkeitä henkiä paikalle.

Tämä on erinomainen esimerkki äänen merkityksestä seidrissä. Mutta samalla on muistettava, ettei varðlokkuria voi automaattisesti samastaa galdriin. Historiallisissa lähteissä esiintyvät erilaiset maagiset laulut eivät välttämättä tarkoittaneet täsmälleen samaa asiaa.

Kaikki seidrissä tapahtuva laulaminen ei siis ole galdria, eikä kaikki galdr ole seidriä.

Miksi sitten itse opetan galdria nimenomaan osana seidrin jatko-opintoja?

Vastaus liittyy siihen, miten ymmärrän seidrin kokonaisuutena.

Olen joskus kuvannut seidriä eräänlaiseksi käyttöjärjestelmäksi. Vertaus on mielestäni varsin osuva, sillä seidr ei omassa harjoittamisessani ole kokoelma toisistaan irrallisia maagisia tekniikoita, vaan kokonainen tapa hahmottaa todellisuutta ja siinä tapahtuvaa vuorovaikutusta.

Sen taustalla vaikuttavat muinaisskandinaavinen maailmankuva, Yggdrasil, yhdeksän maailmaa, Nornat, Urðrin verkko, Orlög sekä käsitykset ihmisestä, luonnosta, jumalista ja muista olennoista.

Nämä eivät tietenkään muodosta historiallisissa lähteissä yhtä valmista ja muuttumatonta oppijärjestelmää. Nykyinen seidr on väistämättä osittain rekonstruoitua, ja sen harjoittajat joutuvat täydentämään lähteiden aukkoja omilla tulkinnoillaan.

Mutta juuri siksi maailmankuvan ymmärtäminen on niin tärkeää. Jos yksittäinen menetelmä irrotetaan kokonaisuudesta, jäljelle jää helposti vain sen ulkoinen muoto. Vähän kuin opettelisi käyttämään jotakin tietokoneohjelmaa ymmärtämättä lainkaan, millaisessa järjestelmässä se toimii, mitä sillä oikeastaan tehdään tai miten sen eri osat liittyvät toisiinsa.

Ohjelman voi ehkä saada käynnistymään, mutta sen hallitseminen on aivan toinen asia.

Miksi Freyjan tai muun skandijumaluuden kanssa työskenteleminen ei vielä tarkoita seidrin harjoittamista?

Tämä on aihe, joka herättää toisinaan hämmennystä.

Freyjalla on toki keskeinen asema seidrin historiassa ja mytologiassa. Ynglinga sagassa kerrotaan hänen opettaneen seidrin aasoille. On siis täysin ymmärrettävää, että nykyiset seidristä kiinnostuneet ihmiset kokevat yhteyttä Freyjaan.

Mutta Freyjan tai muiden skandinaavisten jumaluuksien kanssa työskenteleminen ei itsessään tarkoita seidrin harjoittamista.

Ihminen voi kunnioittaa Freyjaa, tehdä hänelle uhreja, rukoilla häntä tai kokea hänen läsnäolonsa osana omaa henkistä harjoittamistaan. Hän voi myös yhdistää Freyjan muihin jumaluuksiin, kuten Hekateen, Dianaan tai eri traditioiden edustajiin.

Se voi olla hänelle henkilökohtaisesti merkityksellinen tapa harjoittaa noituutta.

Mutta se ei automaattisesti tarkoita, että hän tuntisi seidrin menetelmiä, maailmankuvaa tai niiden taustalla olevaa historiallista perinnettä.

Sama pätee riimuihin.

Se, että ihminen käyttää riimuja ennustamiseen, ei vielä tarkoita, että hän harjoittaisi seidriä. Eikä se, että hän osaa laulaa riimujen nimiä, tarkoita, että hän hallitsisi galdrin.

Tämä ei ole arvostelma hänen muun maagisen osaamisensa tasosta. Se on yksinkertaisesti eri asia. Voin itse arvostaa suuresti jonkin toisen tradition harjoittajaa ja hänen osaamistaan ilman, että kuvittelisin hänen automaattisesti hallitsevan myös seidrin. Eikä minun tarvitse osata hänen traditiotaan arvostaakseni sitä.

Miksi en opeta galdria irrallisena viikonloppukurssina?

Olen opettanut seidriä julkisesti vuodesta 1991 lähtien. Näiden vuosikymmenten aikana oma käsitykseni opettamisesta on muuttunut ja syventynyt monella tavalla, mutta yksi periaate on säilynyt, nimittäin se etten halua opettaa menetelmiä irrallisina temppuina.

Galdr kuuluu omassa opetuksessani seidrin jatko-opintoihin. Käytännössä tämä tarkoittaa vuosien opiskelua ja harjoittamista ennen kuin sen syvällisempään opiskeluun on riittävät valmiudet.

En tarkoita tällä sitä, etteikö ihminen voisi oppia laulamaan loitsua viikonlopun aikana. Tietenkin voi. Samassa ajassa voi oppia paljon muutakin. Mutta loitsun ulkoa osaaminen ja sen ymmärtäminen ovat kaksi aivan eri asiaa.

Voin opettaa ihmiselle sanat, ääntämisen, rytmin ja sen, miten loitsu rakennetaan. Voin kertoa, millaisia tarkoituksia vastaavilla loitsuilla on historiallisissa lähteissä ollut. Mutta en voi antaa hänelle muutamassa tunnissa sitä kokemusta ja ymmärrystä, joka syntyy vuosien harjoittamisen aikana.

Seidrissä oppiminen on vähittäistä. Aluksi opetellaan käsitteitä ja menetelmiä, mutta ajan myötä ne alkavat muodostaa kokonaisuuden. Oppilas huomaa, kuinka asiat liittyvät toisiinsa ja kuinka aiemmin opitut menetelmät saavat uusia merkityksiä kokemuksen karttuessa.

Tämä on mielestäni yksi pitkäjänteisen harjoittamisen hienoimmista puolista.

Jossakin vaiheessa ei enää tarvitse jatkuvasti kysyä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä tai mikä menetelmä mihinkin tilanteeseen sopii. Harjoittaja alkaa ymmärtää kokonaisuutta niin hyvin, että kykenee soveltamaan oppimaansa itsenäisesti. Silloin ei enää vain toisteta jonkun toisen opettamaa. Silloin osataan.

En myöskään ajattele, että vuosien määrä yksin tekisi kenestäkään taitavaa. Ihminen voi harjoittaa jotakin menetelmää kaksikymmentä vuotta oppimatta siitä juuri mitään uutta, jos hän toistaa vuodesta toiseen samoja asioita kyseenalaistamatta omaa toimintaansa. Mutta syvällistä osaamista ei myöskään voi kiirehtiä.

Kokemus ei synny kurssitodistuksista, eikä ymmärrys kasva samassa suhteessa suoritettujen koulutusten määrään.

Entä jos loitsu ei toimikaan?

Tässä päästään kysymykseen, jota pidän ehkä kaikkein kiinnostavimpana.

Mistä galdraaja tietää osaavansa galdria?

Jos ihminen laulaa loitsun ja kokee voimakkaan tunteen, onko loitsu silloin toiminut? Jos hän tuntee kehossaan värähtelyä, näkee mielikuvia tai kokee jonkinlaisen muuttuneen tietoisuudentilan, kertooko se maagisen työskentelyn onnistumisesta?

Ei välttämättä.

Kaikki nämä kokemukset voivat olla todellisia ja merkityksellisiä, mutta ne eivät vielä kerro mitään siitä, onko loitsulla saavutettu sen varsinainen tarkoitus.

Historiallisissa lähteissä galdrin tarkoituksena oli usein saada aikaan jokin konkreettinen vaikutus. Loitsulla pyrittiin esimerkiksi suojelemaan, parantamaan, vapauttamaan tai torjumaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, että meillä olisi tieteellistä näyttöä tällaisten loitsujen yliluonnollisesta toimivuudesta.

Mutta jos tarkastelemme asiaa maagisen tradition omasta näkökulmasta, kysymys on silti olennainen. Mitä harjoittaja yrittää saada aikaan? Miksi hän käyttää juuri galdria? Millä perusteella hän arvioi onnistumistaan? Ja ehkä kaikkein tärkeimpänä, kykeneekö hän tunnistamaan myös epäonnistumisen?

Olen itse aina pitänyt ongelmallisena ajatusta, jonka mukaan jokainen maaginen harjoitus onnistuu, kunhan harjoittaja kokee sen merkitykselliseksi. Jos loitsun tarkoituksena on vaikuttaa johonkin, mutta mitään tavoiteltua ei tapahdu, pelkkä voimakas tunne harjoituksen aikana ei mielestäni riitä osoitukseksi onnistumisesta. Eli rautalangasta väännettynä: jos loitsit nimenomaan itsellesi taloudellista vaurautta rahallisen omaisuuden muodossa ja sitä ei kuulu, niin loitsu ei onnistunut.

Tämä on tietenkin oma näkemykseni harjoittajana, ei tieteellinen väite magian toimivuudesta. Mutta juuri siksi pidän tärkeänä, että harjoittaja kykenee arvioimaan omaa toimintaansa kriittisesti. Jos jokainen onnistuminen todistaa menetelmän toimivuuden ja jokainen epäonnistuminen selitetään sillä, ettei universumi vielä ollut valmis, emme oikeastaan enää arvioi mitään. Silloin vain suojelemme omaa uskomustamme.

Ja se on aika huono lähtökohta oppimiselle.

Kun menetelmästä tulee identiteetti

Nykyisessä noituudessa on yksi ilmiö, jota olen seurannut jo pitkään hieman huvittuneena, mutta myös huolestuneena. Ihminen osallistuu kurssille, oppii uuden menetelmän ja alkaa lähes välittömästi määritellä itseään sen kautta.

Riimukurssin jälkeen ollaan riimumaageja, shamanismikurssin jälkeen shamaaneja ja muutaman galdr-harjoituksen jälkeen galdraajia.

Tietenkään nimikkeiden käyttämiseen ei ole olemassa mitään yleispätevää lupaviranomaista. Eikä sellaiselle ole tarvettakaan. Mutta olen joskus miettinyt, miksi meillä on niin kiire nimetä itsemme jonkin taidon hallitsijoiksi ennen kuin olemme ehtineet kunnolla edes tutustua siihen.

Ehkä kyse on nykyajan tavasta rakentaa identiteettiä. Ehkä sosiaalinen media palkitsee selkeistä nimikkeistä ja helposti tunnistettavista rooleista. Tai ehkä me ihmiset yksinkertaisesti pidämme siitä, että voimme sanoa olevamme jotakin.

Minulle harjoittaminen on kuitenkin aina ollut tärkeämpää kuin nimike. En ole koskaan ajatellut, että völvuus syntyisi siitä, että ihminen päättää kutsua itseään völvaksi. Eikä galdraajuus synny pelkästään siitä, että ihminen opettelee laulamaan riimuja tai loitsuja.

Nimike voi kertoa siitä, mitä ihminen harjoittaa. Se ei kuitenkaan yksin kerro mitään hänen osaamisensa syvyydestä. Tämä ero tuntuu toisinaan unohtuvan. Ja mitä enemmän menetelmiä markkinoidaan nopeasti omaksuttavina taitoina, sitä helpommin syntyy vaikutelma, että myös osaaminen olisi jotakin, jonka voi hankkia valmiina pakettina.

Mutta magia ei ole keräilyharrastus, jossa suurimman menetelmäkokoelman omistaja voittaa.

Ainakaan minulle.

Kaikkea ei tarvitse osata, eikä varsinkaan heti

Haluan kuitenkin korostaa yhtä asiaa. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ihmiset kiinnostuvat galdrista, riimuista tai seidristä. Päinvastoin. Olen käyttänyt suuren osan elämästäni juuri näiden asioiden harjoittamiseen ja opettamiseen, joten olisi aika erikoista paheksua sitä, että joku muukin haluaa tutustua niihin.

Mutta kiinnostus ja osaaminen ovat kaksi eri asiaa. Ja niiden välissä on harjoittaminen.

Me elämme ajassa, jossa lähes kaikki on saatavilla nopeasti. Tietoa löytyy muutamassa sekunnissa, kursseja voi suorittaa kotisohvalta ja uusia menetelmiä voi kokeilla saman tien. Se on monella tavalla hienoa. Tiedon saatavuus on aivan toista luokkaa kuin silloin, kun itse aloitin harjoittamisen. Tuolloin tietoa etsittiin kirjoista, kirjastoista, vanhoista julkaisuista ja ihmisiltä, joilla oli jotakin opetettavaa. Joskus yhden pienen tiedonmurusen löytäminen saattoi viedä kuukausia.

En kaipaa takaisin aikaa, jolloin tiedon hankkiminen oli tarpeettoman vaikeaa. Mutta joskus mietin, olemmeko helpon saatavuuden myötä alkaneet sekoittaa tiedon löytämisen sen ymmärtämiseen. Se, että jokin asia on nopeasti opittavissa teoriassa, ei tarkoita, että sen hallitseminen olisi yhtä nopeaa.

Ja joskus olisi hyvä malttaa olla aloittelija. Ei siksi, että aloittelijuudessa olisi jotakin erityisen jaloa, vaan siksi, että jokainen meistä on aloittelija aina uuden asian äärellä. Myös silloin, kun takana on vuosikymmenten kokemus jostakin toisesta traditiosta.

Kokenut noita voi olla seidrin aloittelija. Taitava tarot-tulkitsija voi olla riimumagian aloittelija. Ja vuosia seidriä harjoittanut voi olla galdrin aloittelija. Siinä ei ole mitään hävettävää. Päinvastoin minusta yksi todellisen osaamisen merkeistä on kyky tunnistaa, mitä ei vielä osaa.

Loitsun sanat eivät ole sama asia kuin loitsun taito

Galdr on historiallisesti maagista laulamista ja loitsimista, jonka tarkoituksena oli vaikuttaa todellisuuteen. Se ei ollut pelkästään riimujen nimien laulamista, eikä sen historiallista merkitystä voi palauttaa nykyisiin käsityksiin äänen värähtelyistä tai energiatyöskentelystä.

Se liittyi muinaisskandinaaviseen maagiseen maailmaan, mutta sillä oli myös oma itsenäinen asemansa seidrin rinnalla.

Nykyisin galdria harjoitetaan monin eri tavoin. Osa menetelmistä perustuu historiallisiin lähteisiin, osa moderneihin rekonstruktioihin ja osa harjoittajien omiin kokemuksiin ja tulkintoihin. Kaikilla näillä voi olla paikkansa nykyisessä noituudessa, kunhan ymmärrämme niiden väliset erot.

Omassa opetuksessani galdr kuuluu seidrin jatko-opintoihin, koska en halua opettaa sitä irrallisena tekniikkana ilman sitä maailmankuvallista ja käytännöllistä kokonaisuutta, johon se omassa harjoittamisessani kuuluu.

Seidr ei ole minulle joukko maagisia menetelmiä, joista jokainen voi poimia mieleisensä ja jättää loput väliin. Se on kokonainen käyttöjärjestelmä, jonka ymmärtäminen vaatii aikaa, perehtymistä ja ennen kaikkea harjoittamista.

Eikä galdrin kohdalla ole kyse siitä, kuinka monta loitsua ihminen osaa laulaa tai kuinka vakuuttavasti hän osaa käyttää ääntään. Kyse on siitä, ymmärtääkö hän, mitä tekee. Sillä lopulta kuka tahansa voi opetella lausumaan loitsun sanat.

Mutta loitsun sanojen osaaminen ei vielä tarkoita loitsun taidon hallitsemista.

Ja siinä on mielestäni aika olennainen ero.