Erik Punaisen saaga ja seidrin synty

Julkaistu ensimmäisen kerran 25.11.2017/Minna

Seidriksi kutsuttu uushenkinen suuntaus astui ensimmäisiä haparoivia askeleitaan Tukholmassa vuonna 1975, kun Mikael Gejel tarttui saagaan Erik Punaisesta ja siinä neljännessä kappaleessa esiintyvästä völvasta suorittamassa seidr-istuntoa ja hän päätti muutaman ystävänsä kanssa yrittää rekonstruktuoida istunto tämän saagan pohjalta.

Saagasta, joka tunnetaan myös Viinimaan saagana, on säilynyt kaksi pergamenttikopiota, joista toinen on noin vuosilta 1306–1308 ja toinen arviolta vuodelta 1420. Varsinaisen alkuperäisen saagan oletetaan olevan peräisin 1200-luvun alusta.

Erik Punaisen saagan neljäs kappale menee pääpiirteissään näin (vapaasti suomennettuna):

"Grönlantia vaivasi tuohon aikaan paha kato. Ihmiset, jotka olivat lähteneet metsästysretkille, palasivat vain olemattomien saaliiden kanssa tai jäivät kokonaan palaamatta.

Nainen, nimeltä Torbjörg, oli juuri tuolloin seudulla. Hän oli näkijä ja häntä kutsuttiin Lillvölvaniksi. Hänellä oli ollut yhdeksän siskoa ja kaikki olivat olleet näkijöitä, mutta nyt hän oli ainoa elossa oleva. Talvisin Torbjörg kulki ympäriinsä erilaisissa juhlissa ja ihmiset kutsuivat hänet koteihinsa. Varsinkin ne ihmiset, jotka olivat halukkaita kuulemaan kohtalonsa tai tietämään miltä tuleva vuosi tulisi näyttämään. Ja koska Torkel oli seudun suurin talollinen, niin oletettiin hänen haluavan tietää, mitä tuleva vuosi toisi tullessaan.

Torkel kutsui näkijän luokseen ja hänet otettiin kunnioittavasti vastaan. Hänelle valmisteltiin korkea istuin, jonka pehmusteena oli kananhöyhenillä täytetty tyyny. Kun hän illalla saapui yhdessä miehen kanssa, jonka Torkelin väki oli lähettänyt häntä hakemaan, oli hän pukeutunut siniseen takkiin, joka oli koristeltu kivillä alas aina helmaan asti. Kaulassaan hänellä oli lasihelmet ja päässään musta lampaannahkainen huppu, joka oli vuorattu valkoisella kissankarvalla. Kädessään hänellä oli sauva, jossa oli terävä kärki. Sauva oli koristeltu messingillä ja kärjen ympärillä oli kiviä. Vyötäisillään hänellä oli vyö, jossa roikkui taula ja iso nahkainen pussi, jossa oli noitavälineet. Jaloissaan hänellä oli karvavuoriset vasikannahkakengät pitkillä ja vahvoilla nyöreillä. Kenkien kärjet oli koristeltu isoilla messinkinapeilla. Käsissä oli sisäpuolelta valkoiset ja pörröiset kissankarvaiset hanskat.

Kun hän astui sisään, kokivat kaikki olevansa velvollisia tervehtimään häntä kunnioittavasti ja hän vastasi jokaiselle sen perusteella mitä oli heistä mieltä. Tilallinen Torkel otti näkijää kädestä ja saattoi hänet istuimelle, joka oli häntä varten valmistettu ja pyysi näkijää tarkastamaan hänen eläimensä, kotiväkensä ja kotinsa.

Völva oli harvapuheinen vastauksissaan.

Illalla katettiin pöydät ja näkijä sai syödäkseen. Hänelle valmistettiin vuohenmaidosta tehtyä puuroa ja ateria, jossa oli sydän kaikista tilan eläimistä. Hänellä oli messinkinen lusikka ja molemmin puolin teroitettu kärjestään katkennut mursunhammasvartinen kupariveitsi.

Kun pöydän antimet oli korjattu pois, meni Torkel Torbjörgin luo ja kysyi mitä hän oli mieltä olemisestaan siellä, mitä hän piti talosta ja seurasta sekä miten kauan häneltä menisi vastausten saamiseen kysymyksiin, jotka hän ja muut olivat esittäneet. Torbjörg vastasi, ettei osaa sanoa mitään ennen seuraavaa aamua, nukuttuaan ensin yönsä talossa.

Seuraavana aamuna laitettiin valmiiksi kaikki, jota hän tarvitsi rituaalin läpiviemiseen. Hän kysyi, oliko paikalla naisia, jotka osaisivat laulaa Vardlokurin, jota tarvittiin rituaaliin. Mutta kukaan paikallaolijoista ei osannut. Seuraavaksi etsittiin koko tilan väestä henkilöä, joka osaisi sen.

Silloin Gudrid sanoi: "En ole noitataitoinen tai viisas nainen, mutta Halldis, islantilainen kasvattiäitini opetti minulle laulun, jota hän kutsui Vardlokuriksi."

Torbjörg sanoi: "Silloin olet viisaampi kuin kuvittelin."

Gudrid sanoi: "Mutta tämä on asia, jonka kanssa en voi auttaa, koska olen kristitty nainen."

Torbjörg vastasi: "Voi olla, että voisit auttaa täällä olevia ihmisiä, etkä olisi sen takia huonompi nainen. Ja Torkelilta vaadin saada kaikki ne välineet, jotka tarvitsen."

Torkel ylipuhui nyt Gudridin ja hän suostui tekemään mitä pyydettiin. Sitten naiset asettautuivat ympyrään istuimen ympärille ja Torbjörg asettautui istumaan sen päälle. Gudrun lauloi niin kauniisti ja hyvin, ettei kukaan läsnäolijoista kokenut koskaan kuulleensa mitään laulua lauletun yhtä viehkeällä äänellä. Näkijä kiitti häntä ja sanoi, että "monet olennot, jotka aikaisemmin kääntyivät poispäin eivätkä halunneet totella heitä tulivat nyt sinne ja olivat sitä mieltä, että laulu oli kaunista kuultavaa. Näen nyt selvästi monia asioita, jotka aikaisemin olivat piilossa sekä minulta että muilta. Voin sanoa, että tämä katovuosi ei kestä enää kauan, ja sää muuttuu paremmaksi kevään mittaan. Sinut Gudrig palkitsen siitä avusta, jonka olet meille antanut ja kohtalosi näen nyt hyvin selkeästi. Grönlannin kunniallisin mies tulee kosimaan sinua, mutta liitosta ei tule pitkäikäistä, koska tiesi johtaa Islantiin, ja suuri ja mahtava sukulinja tulee syntymään sinusta. Kirkas valonsäde valaisee sukuasi, joten mene nyt rauhassa ja onnea matkaan tyttäreni!"

Tämän jälkeen väki astui yksi kerrallaan näkijän luokse ja kysyivät häneltä kysymyksiä, joihin halusivat vastauksia. Hän oli hyvä näkijä; vain muutamat hänen ennustamistaan asioista ei toteutunut.

Sitten väkeä tuli toiselta tilalta hakemaan häntä ja hän meni sinne. Tämän jälkeen Torbjörn kutsuttiin takaisin, koska hän ei ollut halunnut olla paikalla, kun tällaista pakanuutta harjoitettiin.

Sää parani nopeasti, kuten Torbjörg oli ennustanut. Torbjörn valmisteli laivansa ja purjehti, kunnes saapui Brattalidiin…"

Mikael Gejel perusti yhdessä Karin Norbergin kanssa yhdistyksen nimeltä Yggdrasil ja se onkin maailman ensimmäinen Ásatrúun perustuva yhdistys. Yhdistyksen painopiste oli seidrissä, galdreissa ja riimumagiassa. Samoihin aikoihin perustettiin myös ns. Breidablicksin kilta, joka oli Forn Sed -yhdistyksen alkumuoto. Nämä kaksi yhdistystä kävivät vielä pitkälle 2000-luvullakin kiivasta keskustelua siitä, voivatko seidriä harjoittavat Ásatrún harjoittajat liittyä Forn Sediin, koska yhteisö oli voimakkaasti sitä vastaan. Puhuttiinkin sejdfolkista, jotka harjoittivat "magiaa", ja sedfolkista, jotka halusivat pitää yhteisönsä ilman tätä ilmiötä.

Seitsemän vuotta myöhemmin, vuonna 1982 Jörgen I. Eriksson ja Mikael Hedlund tulivat mukaan porukkaan ja tässä tapaamisessa muutettiin Yggdrasil-yhteisön toiminta verkostomaisemmaksi. Yggdrasil alkoi myös julkaista Gimle-lehteä, josta lopulta julkaistiin yhteensä 25 numeroa, viimeinen vuonna 2004. Lehti on siinä mielessä historiallinen, että sekin on ensimmäinen laatuaan koko maailmassa. He rakensivat tuolloin myös raakaversion siitä struktuurista, jolla seidr-istuntoja vedetään vielä tänäkin päivänä. Tosin versio hioutui ja kehittyi sitä mukaa, mitä enemmän tietoa kertyi.

Toiminta oli 80-luvulla erittäin laajakantoista, ja se on epäilemättä innoittanut myöhemmät ryhmät ja yksityishenkilöt, jotka ovat olleet kiinnostuneita pohjoismaisesta perinnöstä, mutta ehkä nimenomaan enemmän sen hurmiollisemmasta ja villimmästä puolesta kuin Forn Sedin kaltaisesta arkielämään painottuvasta toiminnasta. Aktiivisimmillaan Yggdrasil järjesti useita blotteja tai seidr-istuntoja monissa muinaisissa pyhissä paikoissa eri puolilla Ruotsia, aina vanhasta Uppsalasta Hanstaskogeniin ja pohjoiseen Lappiin. Muutama vuosi myöhemmin ydinshamanismin yhdysvaltalainen perustaja tuli Ruotsiin osana omien oppilastensa ja opettajiensa istuttamista Eurooppaan ja Skandinaviaan. Hän tapasi Yggdrasilin edustajat ja tapaamisella oli suuri vaikutus osaan ryhmäläisistä, ja ryhmään perustettiin useita rumpupiirejä. Tämä oli omiaan pahentamaan välirikkoa Breidablicksin kiltalaisten kanssa, koska osan mielestä ydinshamanismi oli muovista tekoshamanismia, eikä sen harjoittajilla varsinkaan ollut paikkaa kyseisen killan riveissä.

Ajan myötä Yggdrasil-ryhmäläisten tiet erkanivat ja suurin osa alkoi toteuttaa omaa polkuaan erillään muusta ryhmästä. Samaan aikaan Ásatrú ja seidr alkoivat saada jalansijaa myös Skandinavian ulkopuolisissa maissa kuten Yhdysvalloissa, Kanadassa, Isossa-Britanniassa, Australiassa ja Euroopassa. Näissä maissa toiminta perustuu vieläkin hyvin pitkälle yhteisöjen pohjalta eli on killat, johtajat, johdettavat ja tiukat säännöt rituaaleille sekä valmiit liturgiat, ja heidän toiminnassaan onkin nähtävissä enemmän esimerkiksi wiccamaisia piirteitä kuin skandinaavisen alkuperäisversion piirteitä.

Nykyään suuri osa vanhoista seidrin harjoittajista on sanoutunut irti käsitteestä seidr ja käyttää mieluummin omasta maailmankuvastaan jotakin muuta käsitettä tai sitten he eivät määrittele itseään mitenkään. Valtaosa ei kuitenkaan kutsu, tai ajattele, olevansa shamaaneja vaan joko völvia tai yksinkertaisesti seidrpolun kulkijoita. Onpa joukossa ihmisiä, jotka mieluiten identifioivat itsensä luonnonnoidiksikin. Heidän tekniikkansa eroavat melkoisesti seidristä, ja suurin osa on palannut siinä mielessä juurilleen, että monet heistä ovat myös ottaneet käyttöönsä tietäjälaitoksen aikaisia loitsuja ja tapoja, joita on kirjattu Skandinaviassa satoja eri alueilta ja joita löytyy vielä perimätietonakin kulkemassa suvulta toiselle.

Suurin ero, jonka itse näen vanhemman seidrin harjoittajien ja esimerkiksi tämän päivän völvien välillä, on se, että jälkimmäiset ovat myös palanneet voimakkaammin takaisin luontoyhteyteen seidrin jumalyhteyden sijasta. Heille luonto on se tärkein voiman lähde, tarkoitus ja polku yhdistettynä esi-isiin, juuriin ja historiaansa.

Ehkä juuri siksi on myös vaikea sanoa, miltä seidr näyttää nykyään. Sillä ei oikeastaan enää ole yhtä muotoa, jos sillä koskaan sellaista olikaan. Se ei ole uskonto, jolla olisi yhteinen oppi, pyhä kirja tai liturgia, eikä myöskään yksi tekniikka, jonka voisi opetella viikonloppukurssilla ja sen jälkeen todeta harjoittavansa seidriä. Nykyinen seidr on pikemminkin joukko erilaisia tapoja rakentaa uudelleen jotakin, josta historialliset lähteet ovat jättäneet meille vain katkelmia.

Minulle se on ollut alusta asti juuri tätä eli lähteiden tutkimista, maailmankuvan ymmärtämistä ja vasta sen jälkeen sen pohtimista, mitä tämä kaikki tarkoittaa käytännössä. Siksi olen myös opettanut seidriä tässä järjestyksessä jo vuosikymmeniä. Ensin pitää ymmärtää maailma, jossa tekniikat elävät. Yggdrasil, yhdeksän maailmaa, Nornat ja Urðrin verkko, jumalat, jättiläiset, vainajat, esi-isät ja muut olennot eivät ole irrallisia koristeita harjoituksen ympärillä. Ne muodostavat sen kartan, jonka sisällä harjoittaja liikkuu.

Sen jälkeen tulevat tekniikat.

Matkaaminen maailmojen välillä. Utiseta ja hiljentyminen paikoissa, joissa ihminen ei ole kaiken keskipiste. Galdr ja äänen käyttäminen. Riimut. Ennustaminen ja näkeminen. Voimaesineet. Korkea istuin ja siitä kehittyneet seidr-istunnot. Työskentely Nornien ja kohtalon verkon kanssa. Suhde jumaliin, vainajiin, esi-isiin ja muihin olentoihin. Joskus myös sellaiset vanhoissa lähteissä esiintyvät oudommat ja vaikeammin nykyihmisen maailmaan istuvat ilmiöt kuin muodonmuutos, berserkkiys tai ihmisen eri sielunosia koskevat käsitykset.

Kaikkea tätä voidaan kutsua seidriksi, mutta mikään yksittäinen näistä ei vielä yksinään tee seidriä.

Tämä on minusta yksi nykyseidrin suurista ongelmista. Kun kokonaisuudesta irrotetaan yksi helposti omaksuttava tekniikka, esimerkiksi rummuttaminen, henkimatka, ennustaminen tai jumalakontakti, ja sitä aletaan kutsua seidriksi, jäljelle jää lopulta jotakin aivan muuta. Tekniikka saattaa toimia erinomaisesti, mutta se ei enää kerro juuri mitään siitä maailmankuvasta, josta seidr on syntynyt.

Samasta syystä en ole koskaan ajatellut seidriä pelkästään henkimaailmassa tapahtuvana toimintana. Se ei ala silloin, kun rumpu alkaa soida, eikä pääty silloin, kun silmät avataan.

Se näkyy siinä, miten ihminen suhtautuu paikkaan, jossa hän elää. Siinä, ymmärtääkö hän olevansa osa luontoa eikä sen ulkopuolinen tarkkailija. Siinä, miten hän suhtautuu eläimiin, maahan, mereen, metsiin ja vuodenaikojen vaihtumiseen. Siinä, millaisen suhteen hän rakentaa juuriinsa ja esi-isiinsä (myös niihin vaikeisiin). Siinä, miten hän ymmärtää vastuun omista teoistaan ja niiden seurauksista.

Ja ehkä kaikkein olennaisimpana siinä, ettei näkymättömän maailman ajatella olevan ihmistä varten.

Jumalat eivät ole henkilökohtaisia asiakaspalvelijoita. Nornat eivät ole toiveautomaatti. Henget eivät ole sivuhahmoja harjoittajan omassa kasvutarinassa. Yhdeksän maailmaa eivät ole mielikuvitusmaisemia, joissa käydään hakemassa mukavia viestejä kotiin vietäväksi. Jos maailmankuvan ottaa vakavasti edes harjoituksen sisäisenä todellisuutena, joutuu hyväksymään myös sen, että ihminen ei hallitse kaikkea kohtaamaansa eikä kaiken tarvitse olla miellyttävää, turvallista tai edes ymmärrettävää.

Siksi oma seidrin harjoittamiseni on vuosien mittaan muuttunut ehkä vähemmän näyttäväksi mutta samalla paljon syvemmäksi. Mitä kauemmin sitä tekee, sitä vähemmän tuntuu olevan tarvetta todistaa kenellekään tekevänsä sitä.

Se voi olla matka yhteen yhdeksästä maailmasta, mutta aivan yhtä hyvin istumista metsässä ja kuuntelemista. Se voi olla galdria, riimutyötä tai korkean istuimen seremonia. Se voi olla blót. Se voi olla työskentelyä Nornien kanssa. Se voi olla keskustelua jumalan kanssa tai pitkä ajanjakso, jolloin yksikään jumala ei sano mitään.

Ja joskus se on vain sitä, että tietää milloin ei pidä tehdä mitään.

Myös tämä erottaa pitkään harjoitetun seidrin siitä uushenkisestä ajatuksesta, jossa harjoittajan pitäisi jatkuvasti saada viestejä, merkkejä ja kokemuksia. Hiljaisuuskin kuuluu tähän maailmaan. Samoin epävarmuus. Samoin se, ettei aina tiedä, oliko jokin kokemus jumala, henki, oma mieli vai jotakin aivan muuta.

Minusta juuri kyky jättää tämä kysymys joskus avoimeksi kuuluu aikuiseksi kasvaneeseen harjoitukseen.

Nykyseidrissä näkyykin kiinnostava liike takaisinpäin ja samalla eteenpäin. Historiallisia lähteitä luetaan tarkemmin kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Arkeologinen tutkimus tuo jatkuvasti uusia palasia kokonaisuuteen. Vanhoja skandinaavisia loitsuja, kansanperinnettä ja paikallisia tietäjäperinteitä kaivetaan esiin. Samalla nykyihminen joutuu väistämättä rakentamaan oman tapansa elää tämän kaiken kanssa maailmassa, joka on täysin toinen kuin Torbjörgin ja Gudridin maailma.

Emme voi rekonstruoida tuhannen vuoden takaista seidriä täydellisesti.

Voimme tietää, mitä lähteissä lukee. Voimme tutkia sanoja, esineitä, hautoja, saagoja, Eddoja, myöhempää kansanperinnettä ja rinnakkaisia traditioita. Sen jälkeen alkaa tulkinta. Ja juuri siinä kohdassa pitäisi mielestäni olla rehellinen eli tämä tiedetään, tätä voidaan perustellusti päätellä ja tämän olemme rakentaneet itse.

Ehkä nykyseidrin ei siksi tarvitsekaan yrittää teeskennellä olevansa katkeamaton tuhatvuotinen traditio.

Ja ehkä juuri tällaisena minä nykyseidrin näen. En yrityksenä leikkiä viikinkiä. En yrityksenä rekonstruoida museoon jotakin, mitä emme voi koskaan täydellisesti tavoittaa.

Enkä myöskään yleishenkisyytenä, johon on vain vaihdettu rummun kylkeen pohjoismaiset nimet.

Vaan elävänä, muuttuvana pohjoismaisena maagisena perinteenä, joka tietää olevansa osittain rekonstruktio. Sen toinen jalka on lähteissä ja historiassa, toinen nykyajassa. Sen ympärillä ovat maa, luonto, esi-isät ja se kulttuurinen maisema, josta se on noussut. Ja jossakin niiden välissä ovat edelleen myös jumalat, Nornat, yhdeksän maailmaa ja kaikki se, jolle meillä ei ehkä vieläkään ole kunnollisia sanoja.

Minulle seidr ei lopulta ole sitä, mitä minä teen.

Se on tapa, jolla hahmotan maailman, oman paikkani siinä ja suhteeni kaikkeen siihen, mikä ympärilläni on, näkyvään ja näkymättömään.

Tekniikat ovat vain se osa siitä, jonka ulkopuolinen helpoimmin huomaa.